Joinain päivinä vain on kuin mitään etäisyyksiä ei olisi, ei mitään kulmikkaita kysymyksiä eikä entisistä jääneitä esteitä, vaan yhtäkkiä ilma on kirkas ja kantava ja minä niin paljon lähempänä sitä ihmistä, joka on minulle tärkein.
Hän ei ole täällä, ei tässä, ja kuitenkin on.
Tunne on ravistava. Tajuan läsnäolon, melkein kuulen äänen, puhun äänettä itse. Jotain vaihtuu välillämme reittiä pitkin, joka on olemassa vain sitä varten.
On ollut kertoja, jolloin olen oikeasti tietämättä kuitenkin tiennyt, että hän, jonka pitäisi olla kaukana, onkin lähempänä kuin luulinkaan, samassa kaupungissa, samalla kadulla, melkein ovella. Polttaa. Pam. Ovesta sisään. Tai äänenä puhelimesta, kirjaimina ruudulta, juuri kun olin itse tarttumassa sanoihin kurottaakseni kohti. Niin kuin olisi aivan välttämätöntä tehdä juuri silloin juuri niin.
Sen hetken jälkeen viiltävä kiitollisuus siitä, että joku toinen ihminen voi osua minuun noin. Että jotain noin vahvaa voi olla.
Ja että tätä minun ei tarvitse selittää, koska tämä vain on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti