Helsingin afrikkalaisen elokuvan festivaali oli vähällä hulahtaa sormien välistä, mutta pari jyvää sain kiinni. Niistä toinen osui ristiriitaisella maailmallaan syvälle: Karin Alboun The Wedding Song, fiktiivinen elokuva kahdesta tunisialaistytöstä vuonna 1942, jolloin Tunisia oli natsi-Saksan vallan alla.
Senaikaista (varsin varhaista) naimaikää lähestyvät tytöt asuvat samassa talossa ja ovat kasvaneet lapsesta asti yhteen, niin lähelle toisiaan kuin henkäys iholla. Eikä erottavaa erilaisuutta olisi, ellei toinen heistä olisi muslimi ja toinen juutalainen.
Kyllä. Se tarkoitti jo silloin jotain. Eikä pelkästään saksalaisten takia.
Pienten tyttöjen hääleikki on kääntymässä todeksi: muslimityttö Nour on kihlattu serkulleen ja odottaa kovasti häitä, mutta sulhasen työttömyys viivyttää niitä. Juutalaistyttö Myriamin köyhä yksinhuoltajaäiti puolestaan on pakkonaittamassa tytärtään rikkaalle vanhemmalle juutalaismiehelle rahan vuoksi. Ja samaan aikaan saksalaishallinto kylvää eripuraa muslimien ja juutalaisten välille.
Hienoin piirroin elokuva näyttää, miten yhteiskunnallinen tilanne ja perheiden pohjimmiltaan kuitenkin erilaiset uskonnolliset taustat lyövät kiilaa tyttöjen väliin. Ja miten kauan odotetut häät, siirtymäriitti tytöstä naiseksi on tekemässä heistä täysin vieraat toisilleen. Nour ja Myriam horjahtelevat mutta saavat kuitenkin kerta toisensa jälkeen kiinni toisistaan, niistä yhteisistä ja yhdistävistä hetkistä, joista heidän ystävyytensä on punoutunut. Välittämisestä. Ymmärtämisestä.
Kamera hyväilee tyttöjen viattomia kasvoja.
Rujoa historiallista todellisuutta vasten elokuva näyttää äärettömän kauniisti sen, miten hauras ja pienestä kiinni on ihmisten välinen yhteys. Ja miten se kuitenkin on niin sitkeä ja vahva.
Elämän tärkein asia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti