perjantai 19. heinäkuuta 2013

Vaihtelevaa säätä

Ukkosensininen taivas, pilvet matalalla, ja siitä raosta mikä niiden ja horisontin väliin jää, pusertuu vahvankeltainen auringonvalo, maalaa vastarannan talot kultaisiksi. Tuulenpuuska värisyttää meren pinnan rypyille, pisarat rikkovat sen renkaiksi, ja viimeinenkin valo pakenee maailman mustimman pilven alta.

Melon eteenpäin.

Tänään heiluvat krassit tuulessa niskat nurin, tuhat oranssia kukkaa ja ohimenevän sateen roiskeet helminä lehdillään. Nuput suojassa isompien selän takana, tuskin edes näkyvissä vielä mutta siellä.

Ja tunnin välein paistaa aurinko.

Palaset taitavat olla ihan kohdallaan. Lopultakin.

Tämä luonto, tämä.

keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Että tulisi selväksi

Hyväksynnästä tässä on kyse eikä mistään muusta. Itsen. Eikä se rakennu, ellei ole rittävästi hyviä heijastumia muiden eläväisten suunnasta. Ei välttämättä ihmisten mutta yleensä ja toivottavasti kuitenkin.

Puhuvat varhaislapsuuden pysyvästä ja turvallisesta ihmissuhteesta, vanhemmasta ensisijaisesti kait, mutta kuinka monella meillä ihan oikeasti se on ollut isä tai äiti, jolta on ne vahvimmat "sinä saat olla se joka olet" -tunteensa saanut? Käsi pystyyn, onko yhtään?

Eiköhän vain ole niin, että paljon useammin nimenomaan suurimmat säröt ovat lähtöisin juuri sieltä. Ja juuri siksi, että se hyväksyminen sellaisena kuin on on kaikista vaikeinta saada niiltä väistämättömiltä lähimmiltään.

Joskus riittää sekin, että on itse jollekulle tärkeä. Vaikka sitten pikkuveljelle. Tai kissalle. Silloin tuntuu siltä, että jää jotain omaankin konttiin, jotain mistä ammentaa kun maailma murenee tai murehduttaa muuten vaan. Että joskus olen kelvannut jollekin ihan juuri tällaisena, merkinnyt hänelle hyvin paljon.

Mutta miten vaikea onkaan antaa, jos on vain tyhjää kupin pohjalla. Menee helposti nurin, kuppi ja ihminen itsekin.

Siksi, ihan vain siksi haluan painottaa ja takoa jokaiseen vastaan tulevaan kaaliin, että unohtakaa nyt jo saatana soikoon se kylmä velvollisuudentuntoinen vastuunkantaminen ja opetelkaa välittämään välittämisen tunne edes niille, joista välitätte. Vaikka sitten olisivat ihan muita kuin ne, joista teidän muka pitäisi oikeasti välittää.

Sillä epärehellistä ja epäaitoa ei kestä katsella kukaan. Ihan hirveä kuolema sellainen elämä.

Eikö niitä sukupolvia nyt ole jo tarpeeksi nähty?

keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

Lisää vettä

Meri. En minä sinusta irti pääse mutta en kyllä ajatellut yrittääkään.

Kaartuva horisonttisi ja sen käsittämätön äärettömyys. Matka, joka ei lopu koskaan, sillä kaikki on samaa jatkuvaa vettä. Ja purjehtia voi koko ajan eteenpäin.

Ziljoonat sinivihreänharmaat värisi, joka puolella omansa, joka tuulella eri sävyiset. Joka rannalla juuri siksi erityisen rakkaat.

Ja se syvyys, jota en koskaan ajattele pinnalla mutta joka on heti sen alla. Syvyys kannattelee pintaa. Tai vielä syvemmin: eihän pintaa edes olisi ilman syvyyttä eikä syvyyttä ilman pintaa.Kellun, liu'un, liidän. Sukellan.

Talvella olet kylmä. Kesällä viileä, kunnes iho tottuu. Lämmintä merta en edes tunne, ja se houkuttelee yhtä paljon kuin kuin avoinaisessa pullossa hiilihapottomaksi lämmennyt limsa. Mutta ehkä tapaamme joskus ja pääsen muuttamaan mieleni.

Vasta vedestä pystyy katsomaan maata ja miten erilaiselta se näyttääkään matalalta, pinnan tasolta. Rannalla onkin ihan eri maailma kuin luulin. Ihmisen rakentamat pytingit näyttävät paitsi kauniilta - isojen lehtipuiden siimekseen sulautuvat puiset pitsihuvilat - myös aivan järkyttävän hirveän rumilta - kahdeksan kerrosta puiden yläpuolelle kohoavat betoni- ja lasiklöntit. Ei sulaudu, ei sulata, ei silmä eikä sielu.

Enkä lakkaa ihmettelemästä sitä veneiden määrää, joka rannoille on kasautunut. Missä niiden ihmiset ovat? Eivät ainakaan vesillä. Mutta paljon on valkoista lasikuitua, muovia. Enää vähän ruskeaa puuta. Jokunen peltibusteri siellä täällä. Vapaan liikkumisen jämähtäneet ideat - purkkeja nekin. Indeed!

Yhtäkkiä aaltojen välistä solahtaa kajakki kuin silkkiuikku, nokka horisontissa. Pyytämättä vähääkään anteeksi olemassaoloaan.


Että riittävätkö syyksi sille, miksi veteni on suolainen.

Kuin hiki ja kyyneleet. Kuin elämä.


p.s. Soundtrackina tällä kertaa Blood, Sweat and Tears: And When I Die