Olotilan pysyvyys

Australian aboriginaalejako ne olivat, joiden legenda kertoi kuolevan vankilassa, koska heidän olotiliakäsityksensä ei sisältänyt tulevaisuutta?

Ensikuulemalta aika vaikea uskoa. Sehän tarkoittaisi myös, että heillä ei olisi ollut muistia eikä muistin tuomaa ymmärrystä sille, että joskus tapahtunut voisi olla myös joskus ohi. Muodostuuhan ihmisen mielessä väistämättä erilaisista olotiloista ketju, jossa vaihtelevat epämiellyttävät ja miellyttävät jaksot, eikä niitä ketjuja kovin monta tarvita, ennen kuin vauvakin oppii, että nälkäistä oloa seuraa syöminen ja syömisestä tyytyväinen kylläisyys. Että sadekuuron jälkeen paistaa aurinko ja ankarakin tuska helpottaa joskus.

Mutta ehkä aboriginaalit oppivat tämän vasta sitten, kun sattuivatkin selviämään hengissä vankilasta? Ja uskoivat sitten seuraavalla kerralla selviävänsä toisenkin kerran. Karu tie.

Samaa sokeutta on kyllä vielä jäljellä meissäkin. Osaamme oikein hyvin olla näkemättä ikkunoita ja ovia, olla ajattelematta sitä, mitä vankilan ulkopuolella on (vaikka kuinka hyvin tietäisimme, että siellähän se on, vanha kunnon vapaus). Niin totaalisen syvällä omissa vankiloissamme, että olotilakäsityksemme pääsee vääristymään täysin tulevaisuudettomaksi.

Kun toisessa ääripäässä on huippuun kehitetty hipaisutekniikka ja kosketusnäyttöelämä, jossa tanssahtelemme vauhdilla sovelluksesta toiseen, myönnän, että tulee kyllä kuitenkin ikävät tuota oletettua aboriginaalista totaaliläsnäoloa. Ei niin, että kenenkään pitäisi lukkiutua vankilaan kuolemaan, eikä niinkään, että samalla intensiteetillä upottaisiin fanaattiseen hyvänolonmässäilyyn, jossa pääasiallinen tavoite on tuottaa omalle pikku itselle keinotekoisin keinoin jatkuvaa mielihyvää. Vankila kun se on sekin.

Mutta osaisipa sitä olla ydintään myöten tässä ja nyt, tuntea rauhassa loppuun saakka, ja siirtyä vasta sitten eteenpäin.

Hetkellisten vankilatunnelmien uhallakin.