Biologia on aivan liian kevyt keino saavuttaa äidin status. Synnyttäminen ei vielä riitä. Ja siksi suurin osa meistä tosiasiassa viettää suuren osan aikaansa etsimällä elämästään sitä, joka olisi meille äiti.
Siis mikä ja millainen?
Yhteen sanaan tiivistettynä: hyväksyjä. Se joka hyväksyy minut. Sellaisena kuin olen, kuin olin, ja mitä ikinä minusta onkaan tulossa.
Käsi sydämelle: oliko sinut synnyttänyt ihminen äitisi? Minun ei ollut. Niistä historiallisista syistä, jotka hänestä tekivät sen minkä tekivät, voisin kirjoittaa sivumääriä, joiden rinnalla kalpenisi Päätalonkin tuotanto. Ja niinhän on, että raamatullisessa hengessä, kolmanteen ja neljänteen polveen vyöryvät epäkeskot elämänmallit, katkeamatta, kunnes joku joskus keksii niistä jonkun säikeen oikaista. Hitaasti, yksi kerrallaan.
Mutta tarvitseeko minun lapsena selittää äitini vammoja? Tarvitseeko edes ymmärtää? Kun siihen ymmärtämiseen uppoaminen ei kuitenkaan auta minua paranemaan siitä, että hoidattamalla omia vammojaan lapsillaan hän teki itsestään lapsen ja meistä omia äitejään.
Lopputulos oli tietenkin yhteiskunnan kannalta varsin mainio: korillinen erittäin itsenäisiä ja omat ja usein muidenkin asiat hienosti hoitavia kansalaisia. Mutta se mikä jäi sisältä rikki, jäi sinne. Ja kaipuu.
Minun ystävissäni on paljon vanhoja naisia. On aina ollut. Sellaisia vahvoja, itsenäisiä, oman elämänsä hallinneita, varhaisia vapaustaistelijoita. Melko monta sellaista, joiden omat lapset ovat ihan muiden ihmisten synnyttämiä. Heidän sydämessään on ollut tilaa myös minulle ja heillä varaa olla minun puolellani. Silloinkin, kun olen ollut itse itseäni vastaan.
Siitä minä olen kiitollinen tänäkin äitienpäivänä. Sillä heidän hyväksyvästä asenteestaan olen oppinut enemmän kuin mistään: "Kun joku on istunut puoli tuntia keittiönpöytäni ääressä, ei hän ole enää vieras."
Ruusut teille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti