Onko surullisempaa näkyä kuin aikuinen ihminen, jonka järisyttävin kapinan muoto yhteiskuntaa vastaan on polttaa puolisalaa tupakkaa lähijunassa?
Jotenkin pääni joustaa saman puuhan kohdalla, kun sen tekee alamittainen lökäpöksy, mukauhitellen ja tavoitellen jenginsä ihailua. Okei, myönnän, hyvinvointitäti minussa kyllä nostaa päätään (tai sitten se on vain se samanikäisten lökäpöksyjen äiti) ja mietin joka kerta, olisiko kuitenkin syytä sanoa jotain. Keuhkosyövästä, sikiövaurioista tai vaikka vain kanssakulkijoiden kunnioittamisesta, siis niistä perimmäisistä pikku syistä, miksi tupakointi julkisissa sisätiloissa nyt vain on kielletty juttu.
Saman ilmiön toinen muoto sijoittuu usein sekin julkisiin kaupunkikulkuneuvoihin, juniin, busseihin ja ratikoihin: oluen sipittely takapenkillä, tölkki puoliksi hihan sisällä tai taskussa piilossa. Ihan oikeasti - onko kahdenkymmenen minuutin taukoa ketjunaukkailussa ihan mahdoton kestää? Vai onko kyse sittenkin vain tavasta - ja siitä ikiaikaisesta nuoruudenkapinan jälkikaiusta, jonka rohkein ilmentymä todellakin tuntuvat olevan sisätilasauhuttelu ja pussitissuttelu.
Olenhan minä nähnyt autonperänlennättäjiäkin, niitä 30 km/h -alueella kahdeksaakymppiä kaasuttelevia. Meillä päin ne ovat enimmäkseen karvanoppakollien tuunattuja ritsoja tai pikkiriikkisiä pizzatakseja. Korvakuulolla voi erottaa, kummasta on kyse: edellisten moottorit yrittävät murista, jälkimmäisten asvalttipaiseet pörisevät. Mutta sitäkin ahkerammin.
Ja tässä kohdassa on pakko havahtua huomaamaan tosi vaarallinen mahdollisuus lipsahtaa omine aatoksineen aivan puhtaan sukupuolirooliasenteellisen yleistämisen puolelle. Hyvän matkaa keski-ikäisen elämäni aikana en nimittäin muista nähneeni yhtään naispuolista junakessuttelijaa. Siiderinlipittäjiä kyllä. Ja peltilehmähurjastelijatkin ovat olleet poikkeuksetta maskuliineja. Puhummeko siis sittenkin näyttävän räyhäkästä identiteettiä havittelevasta testosteronikapinasta? Turhautuneista leijonanmetsästäjistä, joille urbaani asvalttisavanni ei anna tarpeeksi villejä virikkeitä ja joiden täytyy hakea ne - kyllä, aivan: todella pateettisen säälittävin keinoin? Vai jostain käsittämättömästä kyvyttömyydestä tajuta, että yhteisön kantavuus perustuu yhteiselle sopimiselle ja että yksilö ei todellakaan ole yhtään mitään ilman yhteisöään.
Luin jostain, että meidän aikamme ongelma ovat liian suuret laumat. Siis verrattuna paviaaneihin. Miljoonakaupungit ovat ihmisjärjen vastaisia, samoin nämä meidän tuhansien yksilöiden pikkucitymme. Sillä ihmisen apinanaivot kykenevät käsittämään yhteisökseen vain melko pienen pääluvun - jolloin kaikista muista tulee vastustajia, joiden kanssa on kisattava elintilasta.
Vaikka sitten röyhyttelemällä sitä itselleen lähijunassa tupakalla.
p.s. Herää miete: mikäs on se estrogeeniversio tästä samasta kapinasta? Uusjumittuminen sisustus- ja ruoanlaittohifistelykeskeiseen "naisten" maailmaan? Naapurin puskeminen päiväkodin portilla nurin ultrasporttisilla kaksostenrattailla? Vai ovatko nämä kaikki liian helppoja ja ennen kaikkea asenteellisia vastauksia?
Ajatus jatkuu...
lauantai 23. helmikuuta 2013
maanantai 18. helmikuuta 2013
Tarvitsemisen vaikeudesta, osa 2
Toiselta laidalta mutta niin ikiaikaisen kauniisti ja intensiivisesti: käykääpä katsomassa tai kaivakaa jostain esiin Anna Kareninan kipeän upea tuore brittielokuvaversio (ohj. Joe Wright)!
Tämä traileri ei tee täyttä oikeutta loistavan näyttämöfilmatisoinnin vauhdikkaalle nokkeluudelle mutta jotain olennaisen riipaisevaa hahmoista tatuoituu verkkokalvolle:
http://fi.filmtrailer.com/cinema/10583/Anna+Karenina+leffa+elokuva+traileri.html
Intohimo, kaipuu, kunnia - hurjat tunteet, jotka johtavat roolien särkymiseen ja väistämättömään tuhoon. Vastavoimana juurevasta maalaismaisemasta nouseva vaatimattomuus, lempeys ja aitous, jonka valinneiden ohimoita valaisee onni... Näinköhän on?
Mutta juna kulkee...
Tämä traileri ei tee täyttä oikeutta loistavan näyttämöfilmatisoinnin vauhdikkaalle nokkeluudelle mutta jotain olennaisen riipaisevaa hahmoista tatuoituu verkkokalvolle:
http://fi.filmtrailer.com/cinema/10583/Anna+Karenina+leffa+elokuva+traileri.html
Intohimo, kaipuu, kunnia - hurjat tunteet, jotka johtavat roolien särkymiseen ja väistämättömään tuhoon. Vastavoimana juurevasta maalaismaisemasta nouseva vaatimattomuus, lempeys ja aitous, jonka valinneiden ohimoita valaisee onni... Näinköhän on?
Mutta juna kulkee...
lauantai 16. helmikuuta 2013
Tarvitsemisen vaikeudesta
Olisin nukahtamaisillani aamulla uudestaan, sohvalle, aamukahvin ja aamun lehden jälkeen, vapaapäivänä, kun kukaan muu ei ole vielä hereillä. Sinä tulisit minun taakseni makaamaan, huulet niskassani, ja pujoittaisit käsivartesi kylkeni yli. Tuntisin lämpimän hengityksesi.
Minä olisin pieni sinun sylissäsi. Silittäisit hiuksiani hellästi, lähellä unta.
Luulen, että tämä on juuri se, mitä et koskaan uskaltanut ajatella loppuun asti ja mikä tuntui niin pelottavan valtavalta, että et osannut kuin lähteä pois.
Tänään löysin sille nimen, ja vaikka se onkin psykologien sana, käytän sitä. Vuorovaikutus. Ei vain sitä, että minä pehmenen sinulle ja pidän kiinni, katson ja näen ja ymmärrän sinun kohtasi, vaan myös sitä että sinä. Uskallat olla vahvempi kuin minä.
Tiedän, miltä se olisi tuntunut. Enkä usko, että minulle voi enää milloinkaan riittää yhtään vähempi.
Minä olisin pieni sinun sylissäsi. Silittäisit hiuksiani hellästi, lähellä unta.
Luulen, että tämä on juuri se, mitä et koskaan uskaltanut ajatella loppuun asti ja mikä tuntui niin pelottavan valtavalta, että et osannut kuin lähteä pois.
Tänään löysin sille nimen, ja vaikka se onkin psykologien sana, käytän sitä. Vuorovaikutus. Ei vain sitä, että minä pehmenen sinulle ja pidän kiinni, katson ja näen ja ymmärrän sinun kohtasi, vaan myös sitä että sinä. Uskallat olla vahvempi kuin minä.
Tiedän, miltä se olisi tuntunut. Enkä usko, että minulle voi enää milloinkaan riittää yhtään vähempi.
torstai 14. helmikuuta 2013
Kengät
Made for walking, liikkuva minä sanoo ensimmäiseksi. Mutta tänään kuljin sellaisten kenkien ohi, jotka olivat made for watching.
Ei, ne eivät olleet ne paksupohjaiset siniset saapikkaat, joiden lasikoron sisällä oli punainen kultakala akvaariossaan. (Ne kengät olivat eräässä 70-luvun elokuvassa, jossa sen ajan afroamerikkalaiset pörröpäähipsterit hiippailivat keltaisissa housupuvuissan New Yorkin kaduilla ja myivät itseään ja toisiaan, ja traagiseksi lopuksi akvaario hajosi ja kala kuoli. Mitään muuta en siitä elokuvasta muistakaan.)
Eivät ne olleet myöskään ne istumakengiksi kutsutut kirkkaanpunaiset piikkikorkokengät (12+ ...senttiä, ei ikävuotta), joista haaveilemisen katsotaan kuuluvan jokanaisen synnyinlahjanaan saamaan perusolemukseen. Jokanaiset taitavat olla tosi tylsiä tyyppejä. En tosin tunne kovinkaan monta, joten yritän olla tuomitsematta heitä pelkän kenkämaun perusteella.
Ja ei, en puhu myöskään minnaparikoista, en manoloblahnikeista tai muistakaan merkkituotteista, jotka nähdessään pitäisi kai kirkua tai vähintäänkin huokaista mutta joiden hinta ja käyttöarvo eivät ole missään suhteessa toisiinsa. Paitsi jos kengät on saanut vahingossa lahjaksi ja onnistuu realisoimaan niiden arvon ennen ensimmäistä käyttöä riihikuivaan muotoon.
Puhun eleganteimmista miesten kävelykengistä, jotka olen koskaan nähnyt.
Tämä on tunnustus. Miestenkenkäosastot ovat hekumallisia paikkoja, jotka saavat minut haikeaksi ja joskus surumieliseksikin. Vähän kuin lempeiden rakasteluäänten kuuluminen vaimeasti naapurin seinän takaa. Tai kun mies korjaa varovasti vinossa olevaa huivia takaisin naisen paljaan hartian ylle.
Ne kengät näyttivät tutuilta, vaikka en ole koskaan nähnyt samanlaisia. Yhtä kauniita, yhtä linjakkaita, yhtä kertovia.
Ehkä ne olivat muisto, jonka olisin halunnut omistaa.
Ei, ne eivät olleet ne paksupohjaiset siniset saapikkaat, joiden lasikoron sisällä oli punainen kultakala akvaariossaan. (Ne kengät olivat eräässä 70-luvun elokuvassa, jossa sen ajan afroamerikkalaiset pörröpäähipsterit hiippailivat keltaisissa housupuvuissan New Yorkin kaduilla ja myivät itseään ja toisiaan, ja traagiseksi lopuksi akvaario hajosi ja kala kuoli. Mitään muuta en siitä elokuvasta muistakaan.)
Eivät ne olleet myöskään ne istumakengiksi kutsutut kirkkaanpunaiset piikkikorkokengät (12+ ...senttiä, ei ikävuotta), joista haaveilemisen katsotaan kuuluvan jokanaisen synnyinlahjanaan saamaan perusolemukseen. Jokanaiset taitavat olla tosi tylsiä tyyppejä. En tosin tunne kovinkaan monta, joten yritän olla tuomitsematta heitä pelkän kenkämaun perusteella.
Ja ei, en puhu myöskään minnaparikoista, en manoloblahnikeista tai muistakaan merkkituotteista, jotka nähdessään pitäisi kai kirkua tai vähintäänkin huokaista mutta joiden hinta ja käyttöarvo eivät ole missään suhteessa toisiinsa. Paitsi jos kengät on saanut vahingossa lahjaksi ja onnistuu realisoimaan niiden arvon ennen ensimmäistä käyttöä riihikuivaan muotoon.
Puhun eleganteimmista miesten kävelykengistä, jotka olen koskaan nähnyt.
Tämä on tunnustus. Miestenkenkäosastot ovat hekumallisia paikkoja, jotka saavat minut haikeaksi ja joskus surumieliseksikin. Vähän kuin lempeiden rakasteluäänten kuuluminen vaimeasti naapurin seinän takaa. Tai kun mies korjaa varovasti vinossa olevaa huivia takaisin naisen paljaan hartian ylle.
Ne kengät näyttivät tutuilta, vaikka en ole koskaan nähnyt samanlaisia. Yhtä kauniita, yhtä linjakkaita, yhtä kertovia.
Ehkä ne olivat muisto, jonka olisin halunnut omistaa.
lauantai 9. helmikuuta 2013
Mutavellihoito
Rupisessa sielussa kirveltää, vaikka asiat olisivat kuinka hyvin. Ei aina, ei välttämättä useinkaan, mutta välillä. Ja se vain on niin.
Perkeleellisellä perspektiivillä voi runnoa itsensä elämän läpi, menestyä ja ehkä olla tyytyväinenkin. Sitäkin on kokeiltu. Sitä kutsutaan suorittamiseksi. Olen siinä itse asiassa aivan helvetin hyvä. Niin hyvä, että eräs ratkaisukeskeinen terapeuttikin koitti kovasti ripustaa revennyttä minääni vanhaan tuttuun koukkuun aina vain uudestaan ja vakuutteli, että tuossahan sinulla on selviämisväline vaikka millaisiin tilanteisiin!
No joo, on kyllä helvetti ollutkin. Sillä taidolla osasin nuorena piilottaa kellarikomeroon koko palavan sieluni, janoisen mieleni ja nälkäisen ruumiini. Että ihan hyvin ja lahjakkaasti paketoin pois näkyvistä elävimmän osan itseäni ja otin ohjenuorakseni ulkoa määritellyt säännöt, odotukset ja toiveet. Niissä raameissa oli tosi simppeliä porskuttaa eteenpäin, aina puoli askelta valvontakameran edellä. Prenikoita suorastaan satoi!
Se oli erinomainen selviämisväline, järisyttävän nokkela keino sopeutua siihen todellisuuteen, johon olin sattunut syntymään. Kerrassaan sankarillinen suoritus. (Toisen terapeutin mielestä kyseinen toimintamalli luultavasti pelasti minut totaaliselta kamahtamiselta. Silloin. Voi olla.)
Mutta kuten arvata saattaa, tällä tarinalla ei olisi onnellista loppua, ellei tulivuori olisi alkanut repeillä. Ihan parasta, mitä ihmiselle voi sattua! Olen maailman surkein sitaattilinko mutta kerrankin tuli mieleen yksi juuri vähän aikaa sitten kuulemani: "olisin tuhoutunut, ellen olisi tuhoutunut". (Tusind tak, Søren Kierkegaard!)
Minä tunki väkisin esiin.
Ja tuollaisesta sekasotkusta, jota kai elämäksikin kutsutaan, jää väkisin kaikenlaista railoa nahkaan. Sieluun. Mieleen. Mätiä kohtia räjähtelee esiin silloin tällöin silloinkin, kun kuvittelee jo kävelevänsä ihan omin jaloin tukevasti omaa tietään. Ja taas nuollaan haavoja. Se vetää välillä alemmas kuin minne haluaisi mennä.
Tiedän, että syvissä kohdissa on vaaransa. On meren pohja, joka tuntuu kuolettavan pohjattomalta ja tappavan pimeältä, ennen kuin sen kuitenkin tapaa ja pystyy taas ponnistamaan pintaa kohti. Mutta on myös aikoja, jolloin kieriskely mutavellissä tekee enemmän hyvää kuin pahaa. Paluu peiton alle, mustaan turvaan, itkun syliin on parhaimmillaan juuri se ikävän silaus, jonka takia myös valo tuntuu valolta ja talvinenkin merituuli posken silittämiseltä.
Vastakohdistahan me elämme. Ja niistä peileistä, toinen toisillemme.
Perkeleellisellä perspektiivillä voi runnoa itsensä elämän läpi, menestyä ja ehkä olla tyytyväinenkin. Sitäkin on kokeiltu. Sitä kutsutaan suorittamiseksi. Olen siinä itse asiassa aivan helvetin hyvä. Niin hyvä, että eräs ratkaisukeskeinen terapeuttikin koitti kovasti ripustaa revennyttä minääni vanhaan tuttuun koukkuun aina vain uudestaan ja vakuutteli, että tuossahan sinulla on selviämisväline vaikka millaisiin tilanteisiin!
No joo, on kyllä helvetti ollutkin. Sillä taidolla osasin nuorena piilottaa kellarikomeroon koko palavan sieluni, janoisen mieleni ja nälkäisen ruumiini. Että ihan hyvin ja lahjakkaasti paketoin pois näkyvistä elävimmän osan itseäni ja otin ohjenuorakseni ulkoa määritellyt säännöt, odotukset ja toiveet. Niissä raameissa oli tosi simppeliä porskuttaa eteenpäin, aina puoli askelta valvontakameran edellä. Prenikoita suorastaan satoi!
Se oli erinomainen selviämisväline, järisyttävän nokkela keino sopeutua siihen todellisuuteen, johon olin sattunut syntymään. Kerrassaan sankarillinen suoritus. (Toisen terapeutin mielestä kyseinen toimintamalli luultavasti pelasti minut totaaliselta kamahtamiselta. Silloin. Voi olla.)
Mutta kuten arvata saattaa, tällä tarinalla ei olisi onnellista loppua, ellei tulivuori olisi alkanut repeillä. Ihan parasta, mitä ihmiselle voi sattua! Olen maailman surkein sitaattilinko mutta kerrankin tuli mieleen yksi juuri vähän aikaa sitten kuulemani: "olisin tuhoutunut, ellen olisi tuhoutunut". (Tusind tak, Søren Kierkegaard!)
Minä tunki väkisin esiin.
Ja tuollaisesta sekasotkusta, jota kai elämäksikin kutsutaan, jää väkisin kaikenlaista railoa nahkaan. Sieluun. Mieleen. Mätiä kohtia räjähtelee esiin silloin tällöin silloinkin, kun kuvittelee jo kävelevänsä ihan omin jaloin tukevasti omaa tietään. Ja taas nuollaan haavoja. Se vetää välillä alemmas kuin minne haluaisi mennä.
Tiedän, että syvissä kohdissa on vaaransa. On meren pohja, joka tuntuu kuolettavan pohjattomalta ja tappavan pimeältä, ennen kuin sen kuitenkin tapaa ja pystyy taas ponnistamaan pintaa kohti. Mutta on myös aikoja, jolloin kieriskely mutavellissä tekee enemmän hyvää kuin pahaa. Paluu peiton alle, mustaan turvaan, itkun syliin on parhaimmillaan juuri se ikävän silaus, jonka takia myös valo tuntuu valolta ja talvinenkin merituuli posken silittämiseltä.
Vastakohdistahan me elämme. Ja niistä peileistä, toinen toisillemme.
sunnuntai 3. helmikuuta 2013
Toden hetki
Blogimetsän kansan keskuudessa kiertänyt haaste heitettiin Sudenkin suuntaan, ja tietenkin tartuin! Kuvioon kuulemma kuuluu lähettää tämä eteenpäin kahdeksalle muulle kirjoittavalle, mutta lavennan kenttää ja ehdotan, että ottakoon kopin joka pallon tuntee omakseen.
Siis kahdeksan tärkeää totta omasta itsestäni ja elämästäni - aloitetaan osastolta Valaisimet:
1. Omat pojat
Elämäni mielenkiintoisin matka. Ei vain kahden kasvavan ihmisen valloittavaan persoonallisuuteen vaan koko siihen tahmaiseen seitistöön, jonka lasten ja äidin jatkuvasti muuttuva ja mukautuva yhteys muodostaa. Herkkää, hilpeää ja aivan helvetin hankalaa, saatanan raivostuttavan takkuista, mutta pitää myös oman pään taatusti liikkeessä. Ja sitä tunnevyöryä, onko mitään mitä ei olisi vielä koettu! Hemmetti. Luottamuksellinen yhteys noiden heppujen kanssa on parempi lahja kuin ikinä osasin elämältä edes toivoa.
2. Kissat
Läheisyysgeneraattorimme. Suositellaan jokaiselle eronneelle naiselle ja jokaiselle varhaisteinille, joka sanoo äidilleen "yäk sä haiset, mee pois". Tekee hyvää myös isommille. Terveysvaikutukset taatut ja resepti on voimassa parhaimmillaan parikymmentä vuotta. Voidaan tarvittaessa uusia itse.
3. Meri
Äärettömyys ja veden hyväily iholla. Suola. Kun on sen rannalla ja katsoo horisonttiin, edessä on koko maailma. Kaikki sen mahdollisuudet. Epäterveellistä asua liian kauan liian kaukana merituulen tuoksusta.
4. Kuvat
Valo. Elo. Sarja. Kieli. Mieli.
5. Iho
Paksusta nahasta täyteen nahattomuuteen, koko skaala on käytettävissä kun kohtaa toisia ihmisiä. Millä aistilla kenetkin ottaa vastaan, jonkun silmien jälki menee välittömästi ihon alle ja toisen pelkkä olemus saa suomut kasvamaan läpipääsemättömäksi panssariksi. Olen ultraherkkä älylle ja sanojen kieputukselle, hulahdan täyteen reikiä ja valun ulos itsestäni toista kohti niin kevyestä värähdyksestä, että joskus pelottaa jo pelkkä silmien avaaminen. Ja kävelen pois kun pitäisi pysyä, jätän sanomatta kun olisi hetki sanoa. Vain siitä pelosta että vastaukseksi tulee tylytystä. Tai vain kuivuutta. Liikaa totta ja liian vähän luottamusta sudenkorentojen tanssiin...
Mutta avoimuus ihoa myöten, rehellisyys ihan ääriin saakka. Ilman niitä en voi uskoa rakkauteen.
6. Syttyvä liha
Mieletön ihmisen ominaisuus leimahtaa niin hillittömään himoon ja haluun toista ihmistä kohtaan, että järki, tieto, kokemukset ja kaikki koskaan hankittu viisaus katoavat silmänräpäyksessä ja ainoaksi oikeaksi johtotähdeksi syttyy orgastisen rakastelun odotus. Ja tietenkin sen jatkumona takuuvarmasti odottava ikuinen yhteinen onni ;) Mikä uusiutuva energialähde meissä ihmisissä elääkään! Kuohuvat kosket ja vinkuvat tuulet, uraani halkeaa, ihan kakkoseksi jäävät kaikki.
7. Välittäminen
Hyvä voittaa pahan 6-0, koska me uskomme niin. Ei se itsestään tapahdu. Että kaikilla olisi hyvä olla, pitää kaikkien välittää. Ja tämän takia en kyllä ikinä tule tajuamaan valikoivaa välittämistä, jonka piiriin kuuluu vain oman kylän väki tai jotenkin muuten oikeanlaiset (-kieliset, -väriset, -uskontoiset). Jos jollain on paha olla, henki vaarassa tai nälkä, hänestä on pidettävä huolta, as simple as that. Ja jos empatia tuottaa jostain syystä vaikeuksia, voihan sitä ainakin olla lisäämättä toisen tuskaa ja olla vain hiljaa. Joskus sekin on ihan hyvää välittämistä.
8. Raha
Jos sitä ei olisi sen verran tarpeeksi, että peruselämäntarpeet saadaan hoidettua, ajattelisin sitä aivan liikaa. Siihen mielen vankilaan en halua enää koskaan.
Listaa voisi jatkaa mutta siihen puutuisivat kaikki, minä mukaan lukien. Mutta näillä eväillä pysyn elossa ja muilla sitten herkuttelen.
Kovasti peräänkuulutetussa Kellariosastossa on paljon mustaa ja yön lasten suruja ja murheita. Mietin pitkään - minäkin - sitä, mikä loppujen lopuksi olisi minusta totuus mallia Children of Night, mitkä sellaisia tunnustuksia, joissa näkyisi synkin osa minua. Salaisin? Nekö kohdat, joissa olen kuvitellut jotain kiellettyä? Tehnyt jotain yleisesti paheksuttua? Jotain oikeasti pahaa? Konkreettista?
Luulen, että Kellarista löytyy meiltä kaikilta jotain vielä paljon pahempaa.
Ihan pahin asia, jonka minä olen tehnyt, on alistuminen. Alistuminen itseeni kohdistuvaan vääryyteen. Mikään ei ole niin paljon tuonut mustaa ja pimeää, niin paljon yötä omaan mieleeni kuin se, että olen ottanut annettuna sen, mikä on rikkonut oman käsitykseni minusta itsestäni kokonaisena ihmisenä. Väkivaltaa: henkistä kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä. Lapsilla vain on harvoin vaihtoehtoja mutta aikuisempana olisi jo ollutkin. Minä vain en osannut niitä löytää enkä aina etsinytkään.
Seuraavaksi pahin asia on se, että meni liian kauan, ennen kuin tajusin, mistä oli kyse. Niin kauan, että jotain samasta pahasta ehti jo siirtyä omiin poikiinikin. Ja sen ajatteleminen sattuu vieläkin ihan helvetisti.
Mutta minä olen kiivennyt sieltä Kellarista kohti Valaisinosastoa ja oppinut näkemään asioita, joissa on luxeja ja watteja ja voltteja, loistoa, hehkua ja halogeeneja. Ja olen saanut oppia ymmärtämään, että ne ovat olemassa myös minua varten.
Tätä minun elämääni.
Siis kahdeksan tärkeää totta omasta itsestäni ja elämästäni - aloitetaan osastolta Valaisimet:
1. Omat pojat
Elämäni mielenkiintoisin matka. Ei vain kahden kasvavan ihmisen valloittavaan persoonallisuuteen vaan koko siihen tahmaiseen seitistöön, jonka lasten ja äidin jatkuvasti muuttuva ja mukautuva yhteys muodostaa. Herkkää, hilpeää ja aivan helvetin hankalaa, saatanan raivostuttavan takkuista, mutta pitää myös oman pään taatusti liikkeessä. Ja sitä tunnevyöryä, onko mitään mitä ei olisi vielä koettu! Hemmetti. Luottamuksellinen yhteys noiden heppujen kanssa on parempi lahja kuin ikinä osasin elämältä edes toivoa.
2. Kissat
Läheisyysgeneraattorimme. Suositellaan jokaiselle eronneelle naiselle ja jokaiselle varhaisteinille, joka sanoo äidilleen "yäk sä haiset, mee pois". Tekee hyvää myös isommille. Terveysvaikutukset taatut ja resepti on voimassa parhaimmillaan parikymmentä vuotta. Voidaan tarvittaessa uusia itse.
3. Meri
Äärettömyys ja veden hyväily iholla. Suola. Kun on sen rannalla ja katsoo horisonttiin, edessä on koko maailma. Kaikki sen mahdollisuudet. Epäterveellistä asua liian kauan liian kaukana merituulen tuoksusta.
4. Kuvat
Valo. Elo. Sarja. Kieli. Mieli.
5. Iho
Paksusta nahasta täyteen nahattomuuteen, koko skaala on käytettävissä kun kohtaa toisia ihmisiä. Millä aistilla kenetkin ottaa vastaan, jonkun silmien jälki menee välittömästi ihon alle ja toisen pelkkä olemus saa suomut kasvamaan läpipääsemättömäksi panssariksi. Olen ultraherkkä älylle ja sanojen kieputukselle, hulahdan täyteen reikiä ja valun ulos itsestäni toista kohti niin kevyestä värähdyksestä, että joskus pelottaa jo pelkkä silmien avaaminen. Ja kävelen pois kun pitäisi pysyä, jätän sanomatta kun olisi hetki sanoa. Vain siitä pelosta että vastaukseksi tulee tylytystä. Tai vain kuivuutta. Liikaa totta ja liian vähän luottamusta sudenkorentojen tanssiin...
Mutta avoimuus ihoa myöten, rehellisyys ihan ääriin saakka. Ilman niitä en voi uskoa rakkauteen.
6. Syttyvä liha
Mieletön ihmisen ominaisuus leimahtaa niin hillittömään himoon ja haluun toista ihmistä kohtaan, että järki, tieto, kokemukset ja kaikki koskaan hankittu viisaus katoavat silmänräpäyksessä ja ainoaksi oikeaksi johtotähdeksi syttyy orgastisen rakastelun odotus. Ja tietenkin sen jatkumona takuuvarmasti odottava ikuinen yhteinen onni ;) Mikä uusiutuva energialähde meissä ihmisissä elääkään! Kuohuvat kosket ja vinkuvat tuulet, uraani halkeaa, ihan kakkoseksi jäävät kaikki.
7. Välittäminen
Hyvä voittaa pahan 6-0, koska me uskomme niin. Ei se itsestään tapahdu. Että kaikilla olisi hyvä olla, pitää kaikkien välittää. Ja tämän takia en kyllä ikinä tule tajuamaan valikoivaa välittämistä, jonka piiriin kuuluu vain oman kylän väki tai jotenkin muuten oikeanlaiset (-kieliset, -väriset, -uskontoiset). Jos jollain on paha olla, henki vaarassa tai nälkä, hänestä on pidettävä huolta, as simple as that. Ja jos empatia tuottaa jostain syystä vaikeuksia, voihan sitä ainakin olla lisäämättä toisen tuskaa ja olla vain hiljaa. Joskus sekin on ihan hyvää välittämistä.
8. Raha
Jos sitä ei olisi sen verran tarpeeksi, että peruselämäntarpeet saadaan hoidettua, ajattelisin sitä aivan liikaa. Siihen mielen vankilaan en halua enää koskaan.
Listaa voisi jatkaa mutta siihen puutuisivat kaikki, minä mukaan lukien. Mutta näillä eväillä pysyn elossa ja muilla sitten herkuttelen.
Kovasti peräänkuulutetussa Kellariosastossa on paljon mustaa ja yön lasten suruja ja murheita. Mietin pitkään - minäkin - sitä, mikä loppujen lopuksi olisi minusta totuus mallia Children of Night, mitkä sellaisia tunnustuksia, joissa näkyisi synkin osa minua. Salaisin? Nekö kohdat, joissa olen kuvitellut jotain kiellettyä? Tehnyt jotain yleisesti paheksuttua? Jotain oikeasti pahaa? Konkreettista?
Luulen, että Kellarista löytyy meiltä kaikilta jotain vielä paljon pahempaa.
Ihan pahin asia, jonka minä olen tehnyt, on alistuminen. Alistuminen itseeni kohdistuvaan vääryyteen. Mikään ei ole niin paljon tuonut mustaa ja pimeää, niin paljon yötä omaan mieleeni kuin se, että olen ottanut annettuna sen, mikä on rikkonut oman käsitykseni minusta itsestäni kokonaisena ihmisenä. Väkivaltaa: henkistä kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä. Lapsilla vain on harvoin vaihtoehtoja mutta aikuisempana olisi jo ollutkin. Minä vain en osannut niitä löytää enkä aina etsinytkään.
Seuraavaksi pahin asia on se, että meni liian kauan, ennen kuin tajusin, mistä oli kyse. Niin kauan, että jotain samasta pahasta ehti jo siirtyä omiin poikiinikin. Ja sen ajatteleminen sattuu vieläkin ihan helvetisti.
Mutta minä olen kiivennyt sieltä Kellarista kohti Valaisinosastoa ja oppinut näkemään asioita, joissa on luxeja ja watteja ja voltteja, loistoa, hehkua ja halogeeneja. Ja olen saanut oppia ymmärtämään, että ne ovat olemassa myös minua varten.
Tätä minun elämääni.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)