maanantai 24. syyskuuta 2012

Värejä

Märkää maata vasten räpsähtäneet vaahteranlehdet kahisevat jaloissa.
Tässä vuodenajanvaihteessa on niin syvä tuoksu, etten tahtoisi
päästää irti ollenkaan.

Pimeä tulee. Mutta nyt vielä on valo.

Ja värejä.

maanantai 17. syyskuuta 2012

Herkkä nahka

Untuvikko arveli, että olisi parasta lopettaa työnteko kokonaan. Kun iho on niin lähellä, että kaikki osuu, ja tuntosarvet kohollaan. Kaikki ankeat tunnelmat kasvavat oman olotilan sisään, työkaverien ahdistus repii, kovuus pelottaa painajaisiksi asti.

Mitä siihen voisi sanoa? Kuin että sellainen tämä maailma on. Kun joku raapaisee, siitä jää naarmu. Seuraavalla kerralla jää myös, mutta kapeampi. Ja taas. Kunnes jonain päivänä huomaat, että et ole edes huomannut jonkun raapaisseen, ehkä hipaisseenkaan.

Jotkut kovettuvat hetkessä, kehittävät panssarin ja puksuttavat eteenpäin. Toiset tuntuvat olevan paksunahkaisia syntymästään saakka. Mutta mitä teet, kun työ ja omin on alalla, jossa herkkävaistoisuus on myös työtaito, työkalu ja voimavara?

Silloin pitää vain tasapainoilla, eikä sitä voi tehdä kukaan puolestasi. Ei voi tulla kukaan ja sanoa, ota tuon verran mutta laita tässä kohdassa portti kiinni. Ainoa, mitä voin antaa ohjeeksi, oman vuosien naarmujen arpeuttaman ja kuitenkin vielä herkän nahkani alta, on se, että älä luovuta. Opit kyllä. Ja vaikka se sattuu, vapisuttaakin, sen läpi päästyäsi tiedät, mihin kaikkeen pystyt.

Eikä meillä ole varaa luopua sinun herkkyydestäsi, sinun ammattitaidostasi, sinun hyvästä nenästäsi juuri niiden asioiden suhteen, jotka tässä työssämme pohjimmiltaan ratkaisevat. Sinun kyvystäsi aistia toinen ihminen, kyvystäsi tuntea, mitä hän tarvitsee.

Untuvikko. Etkö näe, miten sulkasi ovat jo kasvaneet?

sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Betoniseinän raapimista

Soitin Sulkeutuneelle. Hän oli sulkeutuneempi kuin koskaan. Se oli kuin tyhjän huitomista, suoraan sanoen paskan puhumiselta kuulostavaa paskan puhumista. Ja mietin ehkä ensimmäisen kerran 25 vuoteen, että miksi ihmeessä edes soitan.

Sääliä se ei ole sillä sitä en tunne. Ja jos tuntisin, pitäisin itseäni pimeänä. Ei.

Enemmän on kyse siitä, että minun ikkunani läpi näkyy sininen taivas, vaahteran punertuvat lehdet ja kaikessa rauhassa vaikka suoraan naapuriin. Ja hän vetää mustat verhonsa tiukasti kiinni, polttaa repsottavat tapetit harmaaksi tupakalla, astuu ulos ovesta vain kaulukset pystyssä ja inhoaa syvästi hissin koneiston kolinaa ja rappukäytävästä kuuluvia askeleiden ääniä.

En minä voi ketään käännyttää uskomaan, että maailman on iso, valoisa, kaunis ja iloinen. Ei se sitä minullekaan aina ole. Ja tiedän tasan tarkkaan, miten sietämätöntä omassa totaalisen todellisessa surkeussopassaan kiemurtelevalle on kuunnella ultrapirteitä reipastumisvinkkejä tai tarinoita onnellisten ihmisten maailmasta. Ei saakeli, ei sitä koskaan.

Mutta jotain asiaa minulla kuitenkin on, aina silloin tällöin. Ja myönnän, joskus teen sitä tikustakin, koska ainakin voin tarjota jos en muuta niin kuuntelemista. Ehkä jopa sen saman vanhan virren loputtomien säkeistöjen virtaa, samoilla sanoilla ja samoista aiheista. Mutta jos edes se ei lähde käyntiin, jotain on enemmän kuin vialla.

Kun näen kapean kaventuneen entisestään, se rusentaa. Ei ihmisen elämän noin pitäisi mennä vaan juuri toisin päin. Laveta, laajeta, polveilla ja virrata, kääntyillä, vääntyillä ja haaroittua. Kerrostua ja sävyistyä, tuottaa uutta. Siis tulla eletyksi.

Mutta mitä voi tehdä, jos älykäs ihminen itse kiskoo luukut joka kierroksella vain tiiviimmin kiinni? Halu uskaltaa ja uskallus haluta ovat kadonneet jo kauan sitten? Eikä lähelläkään oleva saa enää sanoa mistään oikeasta mitään oikeaa.

Eikä enää osaakaan.

Kädetön olo. Päätön.