Tämä tarina on tosi. Tosin sivusta kuultu, joten kaikkea en voi tietää, mitä sen taustalla on. Paitsi että ainakin mustasukkaisuus, tuo jokaisen suhteen säädyttömin syöpäläinen.
Olipa siis taas kerran mies ja nainen, keski-iässä molemmat ja molemmilla takana selvästi enemmän kuin yksi liitto. Ja oli sosiaalinen media, tuo kultainen juorupeili, jonka avulla on niin helppoa nähdä sellaisetkin asiat, jotka eivät itselle kuulu - esimerkiksi mehevä siivu aikoinaan yksityiseksi ajateltua muinaista kirjeenvaihtoa. Kuten entisten ihastusten hekumallisesti vihjailevia viestejä ja, mikä pahinta, nykyisen kullan villejä vastauksia noihin viesteihin.
Mitä helvettiä? Että sinulla muka on ollut jotain säpinää jonkun kanssa ennen minua? Siis eihän se voi olla totta. Ja jos on, niin silloinhan tämä meidän rakkautemme, tämä ei ole. Totta. Aitoa. Rehellistä. Lue: sinä petät minua!
Että sitä huutoa tuli. Pöyristyttävällä logiikalla pantiin viereisessä pöydässä hetkessä matalaksi melkoisen hyvänoloinen nykyinen suhde, kaikki siihen johtaneet hempeät hetket ja mukaan punottu tulevaisuuden toivo. Ja vain siitä syystä, että toisella näistä ihmisistä oli ollut kivaa aikaisemminkin ja tämä kiva oli tullut vastaan ja sanonut moi.
No niin. Ihan neutraalisti ajatellen, yleensä kun tuttuja tavataan, sanotaan moi. Sen voi tietenkin sanoa monella tavalla ja monella äänensävyllä. Ja vaikka sen sanoisi kuinka neutraalisti, joku toinen voi KUULLA sen ihan eri sävyisenä. Joku, jonka päähän on rakennettu valmiiksi oletus, että se MOI tarkoittaakin jotain paljon enemmän, ihan jopa peräti vihjailua vieläkin olemassaolevasta suhteesta. Minkä vuoksi sitä, mikä näiden kahden päähenkilön välillä on ja on ollut, onkin täysi vale.
Siis näin huutaa ääni siellä huutajan omassa päässä, ihan riippumatta siitä, mitkä tosiasiat tai kuvitellut tosiasiat sen saavat huutamaan.
Ja se ääni huutaa siksi, että siellä pikkuisessa pääkyssä on jo jotain hajonnut tai kovaa vauhtia hajoamassa: oma käsitys itsen ja toisen ihmisen välisestä suhteesta. Oma käsitys luottamuksesta. Oma uskallus antaa toiselle avoimesti kaikki se, mitä itsessä on.
Voihan olla, että se on hajonnut juuri tässä kuulemassani suhteessa, mutta voi myös olla ja todennäköisesti onkin, että se on hajonnut jo paljon aikaisemmin. Jossain muussa suhteessa toiseen ihmiseen. Ehkä jo ihan pienenä ihmisenä, kun kaikki suhteemme olivat isompiin ihmisiin, aikuisiin. Eikä se huutaja voi koskaan olla varma siitä, että joku toinen haluaa elää juuri hänen kanssaan - koska hänen päänsä sisällä sellainen on äärimmäisen toivottua mutta täydellisen mahdotonta.
Joka kerta se sattuu niin, että on pakko huutaa ja haukkua taas yksi ihminen, joka ei ollutkaan suurempi kuin oman pään sisällä oleva peikko. Ja tämä jatkuu niin kauan, kunnes huutaja tajuaa, että sitä peikkoa ei nujerra kukaan muu kuin hän itse - ja lakkaa lukemasta kohtaamastaan ihmisestä mitään muuta kuin tasan vain tämän hetken.
Ei maailman helpoin rasti mutta mahdollinen.
Iltaoluenjuontirauhani nimissä, yrittäisitte edes!
maanantai 30. heinäkuuta 2012
tiistai 24. heinäkuuta 2012
Omantunnon kysymys
Miten munatonta voi olla meininki kirkossa. Miten uskomatonta väkeä! Tullaan kuin lampaat laumana vain siksi, että niin on aina ollut tapana. Kyseenalaistamatta. Miettimättä, mitä mieltä, tai onko sitä.
Eikä yhdenkään kasvoilta paistanut ilo. Kyllästystä kyllä näkyi, ja kuului myös: silloin kun piti olla hiljaa, alkoi välittömästä rento jutustelu. No, ehkä siitä rentoudesta voisi antaa pari lisäpistettä. Mutta kun sekin on seurausta välinpitämättömyydestä muita ihmisiä kohtaan. Mitäpä väliä, vaikka joku haluaisikin rauhoittua (tai pappi puhua rippilapsille), kun minulle tuli juuri mieleen hauska muisto, jonka haluan välittömästi jakaa kaikkien läheisteni kesken. Peukkua sille!
Papin puheista en viitsi edes sanoa mitään. Kun ei hänkään sanonut mitään, vaikka puhui kovaan ääneen. Sitä kyllä mietin, että mahtaakohan itsekään uskoa sitä mitä puhuu. Mutta komea virta tuli niistäkin tyhjistä sanoista.
Jos joku olisi edes säteillyt ilosta. Tuli tosi kova ikävä Blues Brothersien svengijumalanpalvelusta.
Eikä yhdenkään kasvoilta paistanut ilo. Kyllästystä kyllä näkyi, ja kuului myös: silloin kun piti olla hiljaa, alkoi välittömästä rento jutustelu. No, ehkä siitä rentoudesta voisi antaa pari lisäpistettä. Mutta kun sekin on seurausta välinpitämättömyydestä muita ihmisiä kohtaan. Mitäpä väliä, vaikka joku haluaisikin rauhoittua (tai pappi puhua rippilapsille), kun minulle tuli juuri mieleen hauska muisto, jonka haluan välittömästi jakaa kaikkien läheisteni kesken. Peukkua sille!
Papin puheista en viitsi edes sanoa mitään. Kun ei hänkään sanonut mitään, vaikka puhui kovaan ääneen. Sitä kyllä mietin, että mahtaakohan itsekään uskoa sitä mitä puhuu. Mutta komea virta tuli niistäkin tyhjistä sanoista.
Jos joku olisi edes säteillyt ilosta. Tuli tosi kova ikävä Blues Brothersien svengijumalanpalvelusta.
keskiviikko 18. heinäkuuta 2012
Yöuinnilla
Se alkoi heitosta. Että kun bluesnainen soittaa niin että sielu repeää, miehet lavan edessä heittävät vaateensa pois ja tanssivat munasillaan. Ja mitä siihen nainen sanoo, no tietenkin tarjoaa intiimin kostean vaihtoehdon: miten olisi kello neljältä yöllä meren rannassa?
Ja niin me teimme. Tanssimme, nauroimme, lauloimme, ja kun meidät viimein heitettiin ulos musiikkimme mekasta, kävelimme kesäyön hämärässä rannalle, riisuimme vaatteet ja kahlasimme kellumaan matalaan lahteen.
Vesi oli lämmintä kuin iho, ja vaaleina läikkinä kuulsimme sen pinnan alla, kaikki niin paljaina lähellä toisiamme. Meidän muhkuraiset keski-ikäiset vartalomme, meidän toisiamme hipovat raajat, hiljainen nauru lähti varpaista asti eikä kukaan oikein tiennyt, olisiko pitänyt tehdä jotain muutakin kuin vain kellua. Niin me kelluimme.
Se oli niin oikein siinä kohdassa, niin oikein meille ihmistä kaivanneille, toisiamme tavoitelleille. Että olimme siinä ja lähellä, vesi yhdisti meidät. Hiljaa, höpisten, vain joku ujo rehvakkaasti vitsaillen yritti peitellä sitä osaa alastomuuttaan, jonka tunsi alastomimmaksi.
Ja Dr. J., sinä ihmiseni täällä maan päällä, halusit vielä näyttää minulle kallion päältä horisontin.
Joskus hetki on niin tasan oikea ja elämä juuri tässä.
Ja niin me teimme. Tanssimme, nauroimme, lauloimme, ja kun meidät viimein heitettiin ulos musiikkimme mekasta, kävelimme kesäyön hämärässä rannalle, riisuimme vaatteet ja kahlasimme kellumaan matalaan lahteen.
Vesi oli lämmintä kuin iho, ja vaaleina läikkinä kuulsimme sen pinnan alla, kaikki niin paljaina lähellä toisiamme. Meidän muhkuraiset keski-ikäiset vartalomme, meidän toisiamme hipovat raajat, hiljainen nauru lähti varpaista asti eikä kukaan oikein tiennyt, olisiko pitänyt tehdä jotain muutakin kuin vain kellua. Niin me kelluimme.
Se oli niin oikein siinä kohdassa, niin oikein meille ihmistä kaivanneille, toisiamme tavoitelleille. Että olimme siinä ja lähellä, vesi yhdisti meidät. Hiljaa, höpisten, vain joku ujo rehvakkaasti vitsaillen yritti peitellä sitä osaa alastomuuttaan, jonka tunsi alastomimmaksi.
Ja Dr. J., sinä ihmiseni täällä maan päällä, halusit vielä näyttää minulle kallion päältä horisontin.
Joskus hetki on niin tasan oikea ja elämä juuri tässä.
lauantai 7. heinäkuuta 2012
Jos voisin pysäyttää
Haluaisin nähdä enemmän ihmisten silmiä.
Tänään seisoin vartin juttelemassa aivan tutun ihmisen kanssa, joka ei katsonut silmiini kertaakaan. Ja heti perään toisen vartin toisen ihmisen kanssa, melkein tuntemattoman, joka katsoi niin todesti silmiin aivan tavallisten asioiden keskellä, että aloin itse puhua syviä. Vaikka asiamme oli vain asiaa, tietojen vaihtamista ja tehtävistä sopimista.
Voin ymmärtää pälyilevät katseet ja ajatuksenjuoksut, jotka saavat ihmisen kuljettamaan silmiään aivan muualle kuin minuun, vaikka olemmekin juttelemassa. Enää en luule, että kyse olisi jotenkin minusta, sillä tiedän, että kyse on vain ja ainoastaan pälyilijästä.
Mutta turhalta se tuntuu silti. Kohtaamattomalta. Haluttomuudeelta - tai kyvyttömyydeltä - kohdata. Tarkoitukselliselta pintaosumalta sen sijaan, että ihan oikeasti, edes hetken ajan, uskallettaisiin uskoa ihmisten väliseen ymmärrykseen, sen mahdollisuuteen. Inhimilliseen olemassaoloon.
Ja ne toiset hetket, kun joku oikeasti katsoo silmiin, ovat niin täysiä. Hämmentävänkin täysiä. Joskus jopa niin, että pitää itse alkaa pälyillä pois päin, ettei alkaisi vuotaa yli. Mutta niistä jää hyvä mieli: on ihmisiä, jotka haluavat koskettaa ja myös asettaa itsensä alttiiksi. Olla auki.
Niihin hetkiin, hetkeksi.
Kiitos, Mustasilmä.
Tänään seisoin vartin juttelemassa aivan tutun ihmisen kanssa, joka ei katsonut silmiini kertaakaan. Ja heti perään toisen vartin toisen ihmisen kanssa, melkein tuntemattoman, joka katsoi niin todesti silmiin aivan tavallisten asioiden keskellä, että aloin itse puhua syviä. Vaikka asiamme oli vain asiaa, tietojen vaihtamista ja tehtävistä sopimista.
Voin ymmärtää pälyilevät katseet ja ajatuksenjuoksut, jotka saavat ihmisen kuljettamaan silmiään aivan muualle kuin minuun, vaikka olemmekin juttelemassa. Enää en luule, että kyse olisi jotenkin minusta, sillä tiedän, että kyse on vain ja ainoastaan pälyilijästä.
Mutta turhalta se tuntuu silti. Kohtaamattomalta. Haluttomuudeelta - tai kyvyttömyydeltä - kohdata. Tarkoitukselliselta pintaosumalta sen sijaan, että ihan oikeasti, edes hetken ajan, uskallettaisiin uskoa ihmisten väliseen ymmärrykseen, sen mahdollisuuteen. Inhimilliseen olemassaoloon.
Ja ne toiset hetket, kun joku oikeasti katsoo silmiin, ovat niin täysiä. Hämmentävänkin täysiä. Joskus jopa niin, että pitää itse alkaa pälyillä pois päin, ettei alkaisi vuotaa yli. Mutta niistä jää hyvä mieli: on ihmisiä, jotka haluavat koskettaa ja myös asettaa itsensä alttiiksi. Olla auki.
Niihin hetkiin, hetkeksi.
Kiitos, Mustasilmä.
tiistai 3. heinäkuuta 2012
Loman loppu
Tänään oli viimeinen aamu. Aurinko paistoi parvekkeelle, luin lehteä ja join maitokahvin. Kukat hehkuivat.
Heinäkuuksi töihin, miten kaikkien kuvitelmien vastaisesti se tuntuu vain houkuttavan upealta ja rauhalliselta mahdollisuudelta tehdä töitä! Kaikessa rauhassa, kerrankin. Ja ne lounastauot, puistoeväät, työnjälkeiset terassit - aurinko sielläkin.
Siis ei, ei läheskään viimeinen aamu. Vaan vain hyvänmakuinen pala tätä kesää, joka on oikeasti vasta alkamassa.
sunnuntai 1. heinäkuuta 2012
Kaipuu
Kahdeksan tuntia puhetta Dr. Jekyllin seurassa. Olen nahaton.
Niin paksu arkipinta meillä molemmilla, kauan siitä kuin viimeksi näimme. Ainakin kahden tunnin paksuinen. Vasta sitten tulivat välähdykset, tutun tunteminen, muistaminen. Ja kosketus, niin tarkasti sanoilla juuri niihin kohtiin, joista toisemme tunnemme.
Lopputulos: yhä vain haluaisin jakaa kaiken hänen kanssaan, parvekekukista astronomisiin älynväläyksiin.
Ja silti vaikenen, astelen kauemmas. Vaikka sydän repeää.
Niin perkeleen epäreilu on tämä maailma, ja sellaisia pelkureita ihanimmatkin ihmiset.
Niin paksu arkipinta meillä molemmilla, kauan siitä kuin viimeksi näimme. Ainakin kahden tunnin paksuinen. Vasta sitten tulivat välähdykset, tutun tunteminen, muistaminen. Ja kosketus, niin tarkasti sanoilla juuri niihin kohtiin, joista toisemme tunnemme.
Lopputulos: yhä vain haluaisin jakaa kaiken hänen kanssaan, parvekekukista astronomisiin älynväläyksiin.
Ja silti vaikenen, astelen kauemmas. Vaikka sydän repeää.
Niin perkeleen epäreilu on tämä maailma, ja sellaisia pelkureita ihanimmatkin ihmiset.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)