Kysymyksiin on kiva vastata. Lokeroon asettua tai olla asettumatta. Eräässä kauan sitten päättyneessä ihmissuhteessa tein jopa veroilmoituksen toisen puolesta ja pelkästään siksi, että se oli hauskaa, koska se oli loogista. Joku kysyi, minä vain vastasin.
Löysin kaapin perältä keltaisen kirjan, jonka kannessa keekoili 70-lukuinen barbihahmo. Sisältä löytyi paljon pienten tyttöjen unelmia. Joku oli ihastunut Vaahteramäen Eemelin näyttelijään, toinen soitti "kxylobhonia", kolmas inhosi "maksa laatikoa". Oli siellä joku irvileuka isovelikin käynyt suttaamassa valmiiksi painetuille riveille omat lempivärinsä ja urheiluharrastuksensa.
Muistan vielä sen kihelmöivän tunteen, kun joku kaveri antoi täytettäväksi oman ystäväkirjansa. Taas saisin määritellä oman kuvani: värit (hiusten, silmien,
lempi-), numerot (ikä, pituus, puhelin-), harrastukset, mieliteot, sankaruuden siemenet - mutta ennen kaikkea unelmat, toiveet ja sen kaikista mielenkiintoisimman: mitä minusta tulee isona.
Mitähän mahdoin silloin kirjoittaa... Tuossa keltakantisessa ovat nimittäin vain kaverini, en minä. Ei mitään siitä, mikä minä itse olin ja olisin halunnut olla.
Nelikymppisenä sain lahjaksi saman kirjan camp-version, Aikuiset ystäväni, jota kierrätin muutaman vuoden lähipiirissä. Kai aivan samasta syystä kuin lapsenakin: tuntui mielenkiintoiselta nähdä, miten ystäväni näkevät itsensä. Tai miten he haluavat itsensä näyttää.
Verta, hikeä ja kyyneleitä näkyi joka rivillä. Jo menneitä elämänjaksoja, kadonneita unelmia, uskon rippeitä, ja niitä rakennuspylväitä, jonka varaan kukin oli oman senhetkisen todellisuutensa rakentanut. Toteemieläimiä, tunnuslauseita, ja taas niitä parhaita luettuja kirjoja, nähtyjä elokuvia. Sekä mitä haluaisin sanoa tämän kirjan omistajalle. Plus bonuksena aikuisuustesti, jossa sai pisteitä luottokorttien ja Aalto-maljakoiden omistamisesta ja menetti niitä tatuoinneilla ja lävistyksillä... auh asenteellisuutta!
Siinä missä jollekin oli tärkeää sopia odotettuun lokeroon, toiselle se oli kaikkea muuta. Kuitenkin, yhä vain riveiltä näkyi se sama huumaava mahdollisuus kuvata omilla vastauksilla itselleen, kuka minä oikein olen. Tai haluaisin olla.
Ja mitä me tänään teemme, kun mietimme & kirjoitamme fb:ssä, deittipalstalla, blogeissa vastauksia valmiisiin kysymyksiin, luomme itsellemme profiileja, kerromme jotain tai emme paljon mitään? Hahmotamme, hahmottelemme, luomme, lumetamme... Rakennamme kuvaa oliosta, joka olemme tai olisimme, voisimme olla. Ainakin osittain. Näytämme valitut palat. Jo siinä, mitä valitsemme näytettäväksi.
Teemme itsestämme yksilöitä?
Sillä sitähän me haluamme olla. Yksilöitä. Jollain tavalla lokeroon sopimattomia. Itsejämme. Tai ainakin haluamme, että meidät nähdään sellaisina. Että joku näkisi, edes joku.
Voi olla hyvä, voi olla paha. Siis että toimimme näin. Samaahan noilla ystäväkirjoilla lapsena tehtiin, hahmotettiin, katsottiin toiseen. Ainoa vain, että ensin tunnettiin ja sitten vasta kirjoitettiin detaljit kirjaan. Vähän kuin lisäbonuksena avauduttiin vielä vähän lisää - oman ryhmän sisällä. (Ja epäilemättä samoja kirjoja käytettiin myös ilkeilyyn ja karsinointiin, ryhmästä ulos sulkemiseen - kyllä se osattiin jo silloin, kauan ennen irkkiä...)
On kuitenkin olemassa yksi lokerokysymysten laji, johon en ole koskaan pystynyt vastaamaan enkä aio pystyäkään, nimittäin netin deittipalstojen profiilikaavakkeet. Senkään uhalla, että tämän kyvyttömyyteni vuoksi pysyn
luuultavasti loppuelämäni yksineläjänä (tuoreiden lehtitietojen mukaan nimittäin keski-ikäisetkin ovat siirtyneet pariutumaan pelkästään verkossa).
Että miksi? Vaikka siellä kysytään ihmisistä ihan niitä samoja asioita kuin ystäväkirjoissa ennen vanhaan? Silmien värit, pituudet, vailla kainoutta painotkin, harrastukset, motot ja kuukausitulot... No siksi että joka kerta deittipalstojen tullessa puheeksi en voi olla miettimättä, kuka ihan oikeasti haluaa tehdä ihmissuhde- tai edes tutustumispäätöksiä niiden profiilitietojen pohjalta? Kauhistuttaako erilaisuus niin hirveästi vai haetaanko sieltä nimenomaan sitä? Vai halutaanko vain varmistaa mahdollisimman tasainen samanlaisuus? Yllätyksettömyys? Eliminoida etukäteen persoonalliset poikkeamat? Siis ehkäpä juuri kaikki se, mitä minä olen - se yksilö?
No, mitä minä tässä valitan. Sikiöitäkin seulotaan jo ennen syntymää sukupuolen ja sairauksien varalta eikä senkään puuhan eettisyyttä juuri kummastella. Miksei sitten partnereita voisi valita etukäteen täytettävällä hakukaavakkeella (vaikka joku satunnaisgeneraattori saisi varmasti aikaan aivan yhtä onnistuneen lopputuloksen). Ja miettikääpäs miten mukava olisi ollut päästä valitsemaan omat vanhempansa profiilitietojen perusteella etukäteen!
Mutta kun ei. Ei taivu. Ei siihen lokeroon, että jokin niin ulkoinen kuin vastaukseni valmiisiin kysymyksiin voisi kuitenkaan ikinä olla tarpeeksi paljon minua. Ei. Se on vain pysäytyskuva ohikulkijasta, joka voisi olla ihan kuka vaan.
Mutta rakkaat ystävät. Ihan milloin vain täytän taas sen aukeaman ystäväkirjaanne! Ja tuon teille oman kirjani täytettäväksi.
perjantai 29. maaliskuuta 2013
lauantai 16. maaliskuuta 2013
Käyttöarvo tapissa
Kun tulisikin vastaan ihminen (lue: mies), jolle käyttöarvoni olisi toisarvoinen tekijä ja itseisarvoni - siis tämä minä ihminen - number one.
Hyvinä päivinä olen satavarma, että jonain päivänä tulee. Huonompina vakuuttunut siitä, että silmiin katsova ääretön aitous on täysin kadonnut luonnonvara, josta minun elinaikanani ei tulla enää näkemään vilaustakaan.
Aivan: sain taas kerran puhelun ihmiseltä, jolla ei pitänyt olla enää mitään asiaa minulle. Sellaiselta ihmiseltä, tiedättehän, jonka kanssa on oltu lähellä mutta ei enää pitkään aikaan. Sellaiselta, jonka kanssan nykyään on jo vähän vaikea keksiä puhumista edes puolivirallisissa tilaisuuksissa, joissa satutaan vastakkain. Vaikka olisi viinilasi kädessä ja hulisevaa seuraa ympärillä.
No, sainpa puhelun, jonka jälkeen mietin, minkä helvetin taki sen sain. Enkä keksinyt mitään muuta syytä kuin että hänellä oli tylsää. Oli perjantai. Työ ei enää oikein maistunut eikä viikonloppukaan niin hirveästi innostanut. Että jos tuo nainen tuolla jossain kuitenkin vielä vähän hauskuuttaisi, olisi taas iloinen ja kannustava ja ehkä vähän ymmärtäväinenkin... seurallinen nyt ainakin!
Vitut olin.
Jäähtynyttä soppaa ei nimittäin enää samoilla haloilla lämmitellä. Eikä minua millään 13,5%:n intensiteetillä. Minimini on 150.
Sitä paitsi käyttötavarat ovat esineitä ja ne ostetaan kaupasta.
Hyvinä päivinä olen satavarma, että jonain päivänä tulee. Huonompina vakuuttunut siitä, että silmiin katsova ääretön aitous on täysin kadonnut luonnonvara, josta minun elinaikanani ei tulla enää näkemään vilaustakaan.
Aivan: sain taas kerran puhelun ihmiseltä, jolla ei pitänyt olla enää mitään asiaa minulle. Sellaiselta ihmiseltä, tiedättehän, jonka kanssa on oltu lähellä mutta ei enää pitkään aikaan. Sellaiselta, jonka kanssan nykyään on jo vähän vaikea keksiä puhumista edes puolivirallisissa tilaisuuksissa, joissa satutaan vastakkain. Vaikka olisi viinilasi kädessä ja hulisevaa seuraa ympärillä.
No, sainpa puhelun, jonka jälkeen mietin, minkä helvetin taki sen sain. Enkä keksinyt mitään muuta syytä kuin että hänellä oli tylsää. Oli perjantai. Työ ei enää oikein maistunut eikä viikonloppukaan niin hirveästi innostanut. Että jos tuo nainen tuolla jossain kuitenkin vielä vähän hauskuuttaisi, olisi taas iloinen ja kannustava ja ehkä vähän ymmärtäväinenkin... seurallinen nyt ainakin!
Vitut olin.
Jäähtynyttä soppaa ei nimittäin enää samoilla haloilla lämmitellä. Eikä minua millään 13,5%:n intensiteetillä. Minimini on 150.
Sitä paitsi käyttötavarat ovat esineitä ja ne ostetaan kaupasta.
lauantai 9. maaliskuuta 2013
Oscarit kohdallaan
...vaikka olisin kyllä rakastunut ilman niitäkin. Malik Bendelloulin ohjaama Searching for Sugar Man palkittiin helmikuussa vuoden parhaana dokumenttielokuvana, ja nyt pois kaikki turhat ja aiheellisetkin oscarennakkoluulot, sillä tämä dokumentti kannattaa ehdottomasti katsoa! Syystä että:
Elokuva on hyvä. Sen kertoma tositarina kaikkine käänteineen loistava dokumentin aihe. Ja ennen kaikkea: tarinan päähenkilö mielettömän upea esimerkki siitä, että elämänsä voi elää - no, ihan juuri niin kuin itse haluaa. Vaikkapa teeskentelemättömän aidosti.
Searching for Sugar Man kertoo miten kaksi eteläafrikkalaista fania alkoi selvittää idolinsa kohtaloa. Aivan, 70-luvun alussa kaksi levyä tehnyt Sixto Rodriguez oli kadonnut kuin tuhka tuuleen eikä hänen levyjäänkään tunnettu missään muualla kuin Etelä-Afrikassa - mutta siellä hän sitten olikin suurempi kuin Elvis.
Tarinasta ei sen enempää tässä, juoniselosteita ja leffatrailereita löytyy jo ziljoonittain pitkin verkkoa, mutta menkää ja katsokaa koko dokumentti! Ja ennen kaikkea kuunnelkaa hänen musiikkiaan. Mies on dylanimpi kuin dylan parhaimmillaan, kaikkea sitä mitä ihminen voi yrittämättä olla.
Tässä yksi helmistä, Crucify Your Mind. Ja muutama hyvin liikuttava kuva.
Elokuva on hyvä. Sen kertoma tositarina kaikkine käänteineen loistava dokumentin aihe. Ja ennen kaikkea: tarinan päähenkilö mielettömän upea esimerkki siitä, että elämänsä voi elää - no, ihan juuri niin kuin itse haluaa. Vaikkapa teeskentelemättömän aidosti.
Searching for Sugar Man kertoo miten kaksi eteläafrikkalaista fania alkoi selvittää idolinsa kohtaloa. Aivan, 70-luvun alussa kaksi levyä tehnyt Sixto Rodriguez oli kadonnut kuin tuhka tuuleen eikä hänen levyjäänkään tunnettu missään muualla kuin Etelä-Afrikassa - mutta siellä hän sitten olikin suurempi kuin Elvis.
Tarinasta ei sen enempää tässä, juoniselosteita ja leffatrailereita löytyy jo ziljoonittain pitkin verkkoa, mutta menkää ja katsokaa koko dokumentti! Ja ennen kaikkea kuunnelkaa hänen musiikkiaan. Mies on dylanimpi kuin dylan parhaimmillaan, kaikkea sitä mitä ihminen voi yrittämättä olla.
Tässä yksi helmistä, Crucify Your Mind. Ja muutama hyvin liikuttava kuva.
lauantai 2. maaliskuuta 2013
Järjestelmä - väistämätön, välttämätön?
Valtio olen minä, sanoi Aurinkokuningas. Klassinen lause, jolla Ranskan itsevaltias Ludvig IV pönkitti valtaansa ja perusteli oikeuttaan olla perustelematta päätöksiään mitenkään, kenellekään.
Samaa taktiikkaa minäkin käytän, kun pennut jankuttavat sietokykyni ja äidillisen joustavuuteni äärirajoille. Silloinhan vastaus on väistämättä vastustamattoman yksiselitteinen "koska minä sanon niin". Nuorukaisten ärhenteleviin luonnehdintoihin kotimme ja Kolmannen valtakunnan yhteneväisyyksistä vastaan vain, että ei, olette väärässä rakkaat lapsukaiset - ei tämä mikään natsivaltio ole vaan tyylipuhdas diktatuuri, ja diktaattori olen minä.
Vallankäytön miedompi versio on hallinnollinen verkosto, josta muodostuu yhteisön toimintaa sääntelevä järjestelmä. Ihannevaiheessaan järjestelmä sisältää mahdollisuuden kirkkaan demokraattiseen vallan- ja vastuunjakoon, jossa erilaisuus suvaitaan ja sitä pidetään yhteisöä hyödyttävänä ja vahvistavana voimana. Valitettavasti jokainen ihanneyhteisö väistämättä paitsi syntyy, kehittyy, kukoistaa, myös kuihtuu - ellei peräti mätäne - ja kuolee. Saman kaaren tekee myös jokainen järjestelmä muuttumalla toimivasta toimimattomaksi. Tai rivijäsenen näkökulmasta vähän emotionaalisemmin ilmaistuna, turvasta kahleeksi.
Tähän väistämättömään kehitykseen vaikuttaa ajan lisäksi myös yhteisöön eli järjestelmän vaikutuspiiriin kuuluvien yksilöiden lukumäärä.
Otetaan käytännön esimerkiksi vaikka uskonnot. Siinä vaiheessa, kun pieni ryhmä valaistuu kirkkaasta ajatuksesta, kylvetään hyvässä. Jakaminen, solidaarisuus, huolehtiminen ja auttaminen korostuvat, ja energia virtaa ihmisten kesken. Löydetään rakkaus, ymmärrys, lämpö. Alkuseurakunnan autuus. Mutta seuraavalle sukupolvelle välittyy tästä ihanasta alkutunnelmasta väistämättä vain osa, ja sen vuoksi uskon ominaispiirteistä alkaa muotoutua oppi. Opista kehittyy vähitellen säännöstö, josta poikkeaminen alkaa tuntua yhteisön koossa pysymisen kannalta aina vain uhkaavammalta. Aletaan lähestyä järjestelmää. Systeemiä. Linnaketta. Väärän vallankäytön ja korruption lonkerot kiemurtelevat pyhän ytimeen. Ja kas, mitäs meillä onkaan: uskosta on tullut uskonto, satojen miljoonien ihmisten elämää hallitseva järjestelmä, jossa valtaa saa pitää koukkuisissa käsissään vaikka millainen seniili kaikkivaltias gubbe.
Saman tarinan voisi kertoa poliittisista aatesuuntauksista. Globaaleista suuryrityksistä. Valtioistakin. Ja - valitettavasti - myös monista ihan tavallisista perheistä ja suvuista. Mitä enemmän ihmisiä sitä monimutkaisempi ja hallitsevampi järjestelmä. Ja niistä on mahdoton kenenkään olla kokonaan vapaa, halusi tai ei.
Näyttää siltä, että järjestelmien syntyminen on aika lailla väistämätön asia ja liitty inhimillisiin selviytymisstrategioihin. Ihmismielen perusominaisuuksiin kuuluu tarve jäsentää ja järjestää kokemuksiaan sekä pyrkiä vaikuttamaan niihin systematisoimalla. Siis luomalla järjestelmiä. Ja tämä tarve ulottuu myös itsen ulkopuolelle, toisiin ihmisiin, yhteisöihin, yhteiskuntaan.
Mutta ovatko järjestelmät välttämättömiä? Ja jos niin kenelle?
Väitän, että ovat. Ja nimenomaan yhteisöille, eivät niinkään yksilöille. Ja tämä ei todellakaan tarkoita sitä, että olisin valmis allekirjoittamaan kaikki maailman yksittäiset järjestelmät an sich ja pitämään niitä ihmiselämälle välttämättöminä! En todellakaan. Mutta ihmisten muodostaessa suuria joukkoja on oltava myös yhdessä sovittuja tapoja ja toimintamalleja, joiden avulla saadaan luotua kaikille elinkelpoiset olosuhteet. Täysin ilman mitään järjestelmää ei ole myöskään järjestystä vaan kaaos, joka taas vallitsevana olotilana on tuhoava voima, ei rakentava.
Keskeistä on kuitenkin se, onko järjestelmä olemassa ihmisiä varten vai ihmiset järjestelmää varten. Jälkimmäisessä tilanteessa aletaan olla järjestelmän kehityskaaren loppupuolella, ja silloin onkin aika rusauttaa kuvioita toiseen malliin. Pelkkä kapina ei vielä edistä mitään, ei myöskään täysi anarkia, vaan vallankumouksellakin pitää olla selkeä tavoite. Esimerkiksi parempi järjestelmä, toimivampi demokratia, tasaisempi hyvän jakaminen kaikkien yhteisön jäsenten kesken. Paluu lähemmäs yhteisön alkuperäisen yhteenliittymän syitä ja ihanneolotilaa. Takaisin inhimillisyyteen, luovaan luonnontilaan, uuden energian alkulähteille.
Helppo sanoa ja vaikea toteuttaa, varsinkaan suuren kokoluokan yhteisöissä kuten vaikka nyt katolinen kirkko tai Suomen valtio, joissa on - vielä? - liian paljon vallitsevan järjestelmän epäreiluista asetelmista nauttivia itsekeskeisiä lappusilmiä. Radikaalit muutosehdotukset jyrätään kumoon vaikka kepulikonstein ja jyrääjinä ovat useimmiten juuri ne, jotka eniten nauttivat järjestelmän suomista taloudellisista eduista. Siis rahasta. Pääosin muiden kustannuksella.
Ranskasta tuli tasavalta muutama monarkkisukupolvi Aurinkokuninkaan jälkeen. Siihen tarvittiin kansanliike, vallankumous. Tuon vallankumouksen tunnettu tunnuslause oli "vapaus, veljeys* ja tasa-arvo", ja samoilla sanoilla voisi kaataa monta muutakin järjestelmää, vaikkapa meidän päiviemme nationalistisia näennäisdemokratioita, taloudellisia valtioliittoja, kirkkokuntia, näin muutamia selkeimmin havaittavia mainitakseni.
Ja onpa niillä uudisrakennettu perheitä ja parisuhteitakin.
* Huom! "Veljeys" tulkittakoon tässä yhteydessä laajasti ja yleissivistyneesti yhteisölliseksi ja ei-sukupuolisidonnaiseksi toisen kunnioittamiseksi ja toisesta ihmisestä välittämiseksi.
Samaa taktiikkaa minäkin käytän, kun pennut jankuttavat sietokykyni ja äidillisen joustavuuteni äärirajoille. Silloinhan vastaus on väistämättä vastustamattoman yksiselitteinen "koska minä sanon niin". Nuorukaisten ärhenteleviin luonnehdintoihin kotimme ja Kolmannen valtakunnan yhteneväisyyksistä vastaan vain, että ei, olette väärässä rakkaat lapsukaiset - ei tämä mikään natsivaltio ole vaan tyylipuhdas diktatuuri, ja diktaattori olen minä.
Vallankäytön miedompi versio on hallinnollinen verkosto, josta muodostuu yhteisön toimintaa sääntelevä järjestelmä. Ihannevaiheessaan järjestelmä sisältää mahdollisuuden kirkkaan demokraattiseen vallan- ja vastuunjakoon, jossa erilaisuus suvaitaan ja sitä pidetään yhteisöä hyödyttävänä ja vahvistavana voimana. Valitettavasti jokainen ihanneyhteisö väistämättä paitsi syntyy, kehittyy, kukoistaa, myös kuihtuu - ellei peräti mätäne - ja kuolee. Saman kaaren tekee myös jokainen järjestelmä muuttumalla toimivasta toimimattomaksi. Tai rivijäsenen näkökulmasta vähän emotionaalisemmin ilmaistuna, turvasta kahleeksi.
Tähän väistämättömään kehitykseen vaikuttaa ajan lisäksi myös yhteisöön eli järjestelmän vaikutuspiiriin kuuluvien yksilöiden lukumäärä.
Otetaan käytännön esimerkiksi vaikka uskonnot. Siinä vaiheessa, kun pieni ryhmä valaistuu kirkkaasta ajatuksesta, kylvetään hyvässä. Jakaminen, solidaarisuus, huolehtiminen ja auttaminen korostuvat, ja energia virtaa ihmisten kesken. Löydetään rakkaus, ymmärrys, lämpö. Alkuseurakunnan autuus. Mutta seuraavalle sukupolvelle välittyy tästä ihanasta alkutunnelmasta väistämättä vain osa, ja sen vuoksi uskon ominaispiirteistä alkaa muotoutua oppi. Opista kehittyy vähitellen säännöstö, josta poikkeaminen alkaa tuntua yhteisön koossa pysymisen kannalta aina vain uhkaavammalta. Aletaan lähestyä järjestelmää. Systeemiä. Linnaketta. Väärän vallankäytön ja korruption lonkerot kiemurtelevat pyhän ytimeen. Ja kas, mitäs meillä onkaan: uskosta on tullut uskonto, satojen miljoonien ihmisten elämää hallitseva järjestelmä, jossa valtaa saa pitää koukkuisissa käsissään vaikka millainen seniili kaikkivaltias gubbe.
Saman tarinan voisi kertoa poliittisista aatesuuntauksista. Globaaleista suuryrityksistä. Valtioistakin. Ja - valitettavasti - myös monista ihan tavallisista perheistä ja suvuista. Mitä enemmän ihmisiä sitä monimutkaisempi ja hallitsevampi järjestelmä. Ja niistä on mahdoton kenenkään olla kokonaan vapaa, halusi tai ei.
Näyttää siltä, että järjestelmien syntyminen on aika lailla väistämätön asia ja liitty inhimillisiin selviytymisstrategioihin. Ihmismielen perusominaisuuksiin kuuluu tarve jäsentää ja järjestää kokemuksiaan sekä pyrkiä vaikuttamaan niihin systematisoimalla. Siis luomalla järjestelmiä. Ja tämä tarve ulottuu myös itsen ulkopuolelle, toisiin ihmisiin, yhteisöihin, yhteiskuntaan.
Mutta ovatko järjestelmät välttämättömiä? Ja jos niin kenelle?
Väitän, että ovat. Ja nimenomaan yhteisöille, eivät niinkään yksilöille. Ja tämä ei todellakaan tarkoita sitä, että olisin valmis allekirjoittamaan kaikki maailman yksittäiset järjestelmät an sich ja pitämään niitä ihmiselämälle välttämättöminä! En todellakaan. Mutta ihmisten muodostaessa suuria joukkoja on oltava myös yhdessä sovittuja tapoja ja toimintamalleja, joiden avulla saadaan luotua kaikille elinkelpoiset olosuhteet. Täysin ilman mitään järjestelmää ei ole myöskään järjestystä vaan kaaos, joka taas vallitsevana olotilana on tuhoava voima, ei rakentava.
Keskeistä on kuitenkin se, onko järjestelmä olemassa ihmisiä varten vai ihmiset järjestelmää varten. Jälkimmäisessä tilanteessa aletaan olla järjestelmän kehityskaaren loppupuolella, ja silloin onkin aika rusauttaa kuvioita toiseen malliin. Pelkkä kapina ei vielä edistä mitään, ei myöskään täysi anarkia, vaan vallankumouksellakin pitää olla selkeä tavoite. Esimerkiksi parempi järjestelmä, toimivampi demokratia, tasaisempi hyvän jakaminen kaikkien yhteisön jäsenten kesken. Paluu lähemmäs yhteisön alkuperäisen yhteenliittymän syitä ja ihanneolotilaa. Takaisin inhimillisyyteen, luovaan luonnontilaan, uuden energian alkulähteille.
Helppo sanoa ja vaikea toteuttaa, varsinkaan suuren kokoluokan yhteisöissä kuten vaikka nyt katolinen kirkko tai Suomen valtio, joissa on - vielä? - liian paljon vallitsevan järjestelmän epäreiluista asetelmista nauttivia itsekeskeisiä lappusilmiä. Radikaalit muutosehdotukset jyrätään kumoon vaikka kepulikonstein ja jyrääjinä ovat useimmiten juuri ne, jotka eniten nauttivat järjestelmän suomista taloudellisista eduista. Siis rahasta. Pääosin muiden kustannuksella.
Ranskasta tuli tasavalta muutama monarkkisukupolvi Aurinkokuninkaan jälkeen. Siihen tarvittiin kansanliike, vallankumous. Tuon vallankumouksen tunnettu tunnuslause oli "vapaus, veljeys* ja tasa-arvo", ja samoilla sanoilla voisi kaataa monta muutakin järjestelmää, vaikkapa meidän päiviemme nationalistisia näennäisdemokratioita, taloudellisia valtioliittoja, kirkkokuntia, näin muutamia selkeimmin havaittavia mainitakseni.
Ja onpa niillä uudisrakennettu perheitä ja parisuhteitakin.
* Huom! "Veljeys" tulkittakoon tässä yhteydessä laajasti ja yleissivistyneesti yhteisölliseksi ja ei-sukupuolisidonnaiseksi toisen kunnioittamiseksi ja toisesta ihmisestä välittämiseksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)