Ajattelun aihe nimeltä yhteys jatkuu näköjään vielä tänäänkin. Muistin nimittäin eilisen jälkeen kolme ystävääni (naisia kaikki), joiden ajatukset yhteydestä miehiinsä ovat saaneet minut ajattelemaan kovasti eivät yhteyttä vaan yhteydettömyyttä. Siis sellaista olotilaa, jossa kyllä ollaan jonkun ihmisen kanssa yhdessä vaan ei yhteydessä.
Eikä tämä ole viisastelua eikä ilkeyttä, ainoastaan hämmästystä siitä, miten sitä kuvittelee tuntevansa ystävänsä ja heidän onnellisuutensa mittayksiköt, ja sitten ei yhtäkkiä tunnekaan, vaikka tuskin mistään ollaan niin paljon yhdessä puhuttu kuin nimenomaan miehistä ja suhteistamme heihin.
Mutta annetaan äänille tilaa.
Ensimmäinen ystäväni sanoi kauan sitten, että vaikka hänen miehensä olisi hänelle kuinka rakas, on hänen paras ystävänsä kuitenkin aina nainen. Yritin ymmärtää: Siis että vain nainen voi ymmärtää naista kuin ystävä? Ja että se on parasta? Mutta mikä sitten on se rakas mies, mistä kohdasta rakas, millä tavalla, miksi? Ja miksi ei sen enempää?
Toinen ystäväni, ei ihan kauan sitten, kertoi, ettei koskaan jaa huoliaan ja ahdistustaan miehensä kanssa. Ei mieti ääneen mielensä mutkia eikä mieskään omiaan. Kireistä kasvoista kuulemma joskus huomaa, että miehellä on rankkaa töissä. Ja sitten ollaan hiljaa, kukaan ei häiritse ketään omilla ongelmillaan. Sillä sitä vartenhan hänellä on ystävät, meidät naiset. Meidän kanssamme hän puhuu, pohtii, puntaroi, jakaa elämää. Ja miehensä kanssa? Käy treffeillä.
Se kolmas ystäväni puhui aivan juuri entiseksi muuttuneesta miehestään ja siitä, että heistä ei koskaan ollut tullut ystäviä. Ei ollut välittämistä eikä yhteyttä, josta välittäminen olisi voinut alkaa versoa. Mutta kai niinkin voi elää monta vuotta, vaikka kymmenen.
Surullista, miten yleistä. Ja se vasta surullista onkin, miten taitavia me olemme survoutumaan mutkalle miestemme rinnalla ja esittämään onnellista puolikkaassa elämässämme.
Anteeksi, siskot, mutta sitä se on. Kun ei ole yhteyttä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti