Antaa asioiden mennä omalla painollaan. Pitäisikö? Ei. Minussa on aivan liikaa taistelijaa, että voisin toimia niin. Tai siis olla toimimatta.
Ja sekös ärsyttää. Tänään kuulin sen taas: Ei pidä kaivella vanhoja asioita, ei takertua menneeseen. On parempi unohtaa. Onhan mukavampaa olla onnellinen kuin oikeassa.
Mutta kun kyse ei ole oikeassa olemisesta vaan oikeudenmukaisuudesta, ja sen vaihtoehto ei ole onnellisuus. Sillä onnellinen voin olla vasta silloin, kun oikeudenmukaisuus toteutuu.
Vanhojen kaivelusta olen myös eri mieltä. Ei sen tarvitse tarkoittaa kieriskelemistä vihassa, katkeruudessa ja itsesäälissä, loputonta syytösten virtaa tai vuosikymmenten mykkäkouluja. Mutta eipä oikein mitään voi oppia, ellei uskalla käyttää avoimesti hyväkseen etäisyyttä ja tarkastella oman elämänsä menneitä asioita sillä silmällä. Kriittisesti, kaivellen, ja joskus jopa rohkeasti tunteiden läpi sukeltaen.
Kysehän on vain siitä, haluammeko oppia, ja jos haluamme, mitä. Hakkaamaan toiset? Välttämään tädyellisesti vastaavat tilanteet toisten ihmisten kanssa? Pujottelemaan työelämässä vammautumatta? Näkemään eron alistumisen ja alistamisen välillä? Vai haluammeko vain oppia, mitkä ovat ne asiat, jotka saavat meidät sekaisin ilosta, hulluksi kivusta, murenemaan surusta - ja miksi?
Minusta vanhojen kaivelu ja menneistä puhuminen on tärkeää kaikissa ihmisten välisissä suhteissa. Eikä vain kotona vaan myös - esimerkiksi - työpaikoilla. Ei kukaan meistä ole epäluuloinen ja arka vahingossa vaan yleensä sille on joku syy. Joku kokemus, jonka emme halua toistuvan. Ja meillä on oikeus odottaa, että toinen ihminen haluaa ymmärtää sen ja ottaa sen reilusti huomioon.
Epäoikeudenmukaisuuksia ei tarvitse unohtaa. Ne on hyvä muistaa, sillä vain muistamalla ne voi osata ottaa seuraavasta epäoikeudenmukaisuudesta ajoissa kiinni.
Ja osata olla itse oikeudenmukainen muita kohtaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti