Hämmentää se epämukavuustila, johon nuorison lattialla lojuvat vaatekasat ajavat mieleni. Yritän useaan otteeseen rankkoja siedätyshoitoja, mutta jokin vain mättää. Eikä kyse ole huusholliestetiikasta, ei epäonnistuneen siisteyskasvattajan turhaumasta eikä myöskään pelosta, että törkyiset tavaravuoret entisen lastenhuoneen lattialla kohta sikiävät lauman iloisia loiseläviä.
Saan kiinni kahdesta asiasta, joilla on selvästi jotain syvällistä tekemistä tämän kanssa. Ensimmäinen niistä on Järjestys. Siis sellainen autuaaksi tekevä turvallisen mielihyvän huipentuma, joka syntyy siitä, kun kaikella on paikkansa ja kaikki paikallaan. Tila, jota ilman mieli natisee. Muuttumaton maailmanjärjestys, jonka jokainen osa on huolellisesti hallinnassa. Sellainen kuin kotona. Kuin lapsena.
Hiukan kiusallista nähdä näin suoraan juurille, myönnän. Mutta tuossa syvään ympätyssä järjestyksenkaipuussa on myös hieno käänteinen puolensa: ei ole vain yksi tai kaksi pahaa oloa, jotka on nujerrettu käsin tiskaamalla tai vaatekomeroa siivoamalla. Taattu toimintamalli! Että kiitos vaan, äiti. Ei niin paljon pahaa ettei jotain hyvääkin.
Se toinen vaivaava asia on kuitenkin vielä syvemmällä: välittäminen. Välittäminen toisista ja siitä miltä heistä tuntuu. Ja tämä on se ainoa oikea perustelu, jolla voin vaatia lattiatilan raivaamista kävelykuntoon vähintään kerran viikossa. Tässä kodissa kun asuu monta ihmistä, joilla kaikilla on oikeus viihtyä. Ja jos kuutena päivänä viihdytte te, seitsemäntenä on minun vuoroni.
Tulipa jumalainen olo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti