Johonkin raja pitää vetää mutta mihin. Kun varhaisteini juniorilihaskimppu karjuu ja haukkuu sata lasissa, kiroilee, vittuilee ja silpoo säälimättä sanoillaan, tekee varsin nopeasti mieli vetäistä täyslaidallinen aikuisen älykkyyttä päin näköä. Sarkasmia, ivaa ja ironiaa, alistavaa halveksuntaa, ja jos ne eivät riitä, täyttä diktatorista ylivaltaa. Että tulisi edes hetkeksi hiljaista.
Ja kuitenkin yritän niin pitkään kuin mahdollista pitää eläimellisen itsepuolustusvaistoni sordiinolla. Pysyä rauhallisena ja järkevänä (on muuten helvetin vaikeaa, kun jokaista sanaa ja äänensävyäkin matkitaan, väännellään ja irvataan), antaa tilaa ja tukea ja olla vaan. Jos vaikka tulisi tarvetta tasapainoisen aikuisen läsnäololle ja kannustavalle kasvatuskeskustelulle.
Vaan eipä yleensä tule. Tai ehdi tulla, ennen kuin kuitenkin räjähtää. Perkele. On kyllä monta kertaa tullut mieleen, että mitkä ihmeen varajeesukset lastenkasvatusoppaita oikein kirjoittavat. Että miten moninkertaisella kärsimyksellä sillä alalla sen kirkkaimman kruunun saa? Tai kuinka perusteellisesti pitää itsensä nielaista olemattomiin, ettei vain vahingossakaan tulisi vaurioittaneeksi lastaan?
Sillä ärähtää se äitikin, kun tarpeeksi ärsyttää. Ja vetää sitten rajan siihen kohtaan: toisen päältä ei kävellä, ei edes omat pennut. Ei sellaiseen luuloon pidä kenenkään päästä kasvamaan.
Ja miten tuo rakas raivopää voisi koskaan löytää rajansa, ellei hän saa nähdä ja kuulla, missä se minulla kulkee?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti