Joskus vuosia sitten yliopistolla nuorehko kuulapää professori povasi reippaasti suomen kielen katoamista seuraavan viidenkymmenen vuoden aikana. Nautiskellen mahdollisuudestaan provosoida viattomia kuulijoitaan hän julisti radikaalia näkemystään aika monta kertaa useammin kuin kerran. Että kohta rytisee, näette vielä!
Olisiko se sitten maailmanloppu? Vai vain darwinistisen tyynesti hyväksyttävissä oleva minimalistinen muutoksen hetki? Hyttysen inahdus globaalin kielikunnan kokonaisevoluutiossa?
Niin paljon minussa on moniäänisyydestä nautiskelevaa lingvistiä, että jokainen katoava vatja ja liivi kyllä hetkauttaa, ainakin hetken. Haikea ajatus siitä, mitä juuri sillä kielellä pystyttiin sanomaan niin kuin ei millään muulla koskaan. Ja keitä ne olivat, jotka niitä sanoja käyttivät. Huutaen, itkien, hellien...
Se sama lingvisti liikuttuu syvästi myös jokaisesta inarinsaamelaislasten kielipesästä. Että jotain voi saada pelastettua, joka on jo melkein hävinnyt! Että joku välittää niin valtavasti sanoista ja niiden mukana kulkevasta historiasta, kuulumisesta johonkin, että haluaa noin ehdottomasti antaa sen lapsilleen.
Eipä tämä kai koskettaisi niin paljon, ellei oma sukuni suorastaan pullistelisi yksisilmäisiä kielenvaihtajia. On vain otettu kylmästi oman kielen tilalle toinen, se ympäristössä yleisempi tapa puhua. Piilouduttu vieraaseen vaatteeseen. Vaikka niin helposti olisi voinut siirtää seuraavalla sukupolvelle koko valtavan avaran maailman, kaksi tai kolmekin kieltä.
Mutta ehkä kyse ei olekaan tietämättä tuotetusta vahingosta vaan täysin tahallisesta teosta. Sillä jos ei ole kieltä, eipä tarvitse paljon sanokaan. Tai: jos ei ole sanomista, mihin sitä yhteistä kieltäkään tarvitaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti