Säälittävä kapina

Onko surullisempaa näkyä kuin aikuinen ihminen, jonka järisyttävin kapinan muoto yhteiskuntaa vastaan on polttaa puolisalaa tupakkaa lähijunassa?

Jotenkin pääni joustaa saman puuhan kohdalla, kun sen tekee alamittainen lökäpöksy, mukauhitellen ja tavoitellen jenginsä ihailua. Okei, myönnän, hyvinvointitäti minussa kyllä nostaa päätään (tai sitten se on vain se samanikäisten lökäpöksyjen äiti) ja mietin joka kerta, olisiko kuitenkin syytä sanoa jotain. Keuhkosyövästä, sikiövaurioista tai vaikka vain kanssakulkijoiden kunnioittamisesta, siis niistä perimmäisistä pikku syistä, miksi tupakointi julkisissa sisätiloissa nyt vain on kielletty juttu.

Saman ilmiön toinen muoto sijoittuu usein sekin julkisiin kaupunkikulkuneuvoihin, juniin, busseihin ja ratikoihin: oluen sipittely takapenkillä, tölkki puoliksi hihan sisällä tai taskussa piilossa. Ihan oikeasti - onko kahdenkymmenen minuutin taukoa ketjunaukkailussa ihan mahdoton kestää? Vai onko kyse sittenkin vain tavasta - ja siitä ikiaikaisesta nuoruudenkapinan jälkikaiusta, jonka rohkein ilmentymä todellakin tuntuvat olevan sisätilasauhuttelu ja pussitissuttelu.

Olenhan minä nähnyt autonperänlennättäjiäkin, niitä 30 km/h -alueella kahdeksaakymppiä kaasuttelevia. Meillä päin ne ovat enimmäkseen karvanoppakollien tuunattuja ritsoja tai pikkiriikkisiä pizzatakseja. Korvakuulolla voi erottaa, kummasta on kyse: edellisten moottorit yrittävät murista, jälkimmäisten asvalttipaiseet pörisevät. Mutta sitäkin ahkerammin.

Ja tässä kohdassa on pakko havahtua huomaamaan tosi vaarallinen mahdollisuus lipsahtaa omine aatoksineen aivan puhtaan sukupuolirooliasenteellisen yleistämisen puolelle. Hyvän matkaa keski-ikäisen elämäni aikana en nimittäin muista nähneeni yhtään naispuolista junakessuttelijaa. Siiderinlipittäjiä kyllä. Ja peltilehmähurjastelijatkin ovat olleet poikkeuksetta maskuliineja. Puhummeko siis sittenkin näyttävän räyhäkästä identiteettiä havittelevasta testosteronikapinasta? Turhautuneista leijonanmetsästäjistä, joille urbaani asvalttisavanni ei anna tarpeeksi villejä virikkeitä ja joiden täytyy hakea ne - kyllä, aivan: todella pateettisen säälittävin keinoin? Vai jostain käsittämättömästä kyvyttömyydestä tajuta, että yhteisön kantavuus perustuu yhteiselle sopimiselle ja että yksilö ei todellakaan ole yhtään mitään ilman yhteisöään.

Luin jostain, että meidän aikamme ongelma ovat liian suuret laumat. Siis verrattuna paviaaneihin. Miljoonakaupungit ovat ihmisjärjen vastaisia, samoin nämä meidän tuhansien yksilöiden pikkucitymme. Sillä ihmisen apinanaivot kykenevät käsittämään yhteisökseen vain melko pienen pääluvun - jolloin kaikista muista tulee vastustajia, joiden kanssa on kisattava elintilasta.

Vaikka sitten röyhyttelemällä sitä itselleen lähijunassa tupakalla.

p.s. Herää miete: mikäs on se estrogeeniversio tästä samasta kapinasta? Uusjumittuminen sisustus- ja ruoanlaittohifistelykeskeiseen "naisten" maailmaan? Naapurin puskeminen päiväkodin portilla nurin ultrasporttisilla kaksostenrattailla? Vai ovatko nämä kaikki liian helppoja ja ennen kaikkea asenteellisia vastauksia?

Ajatus jatkuu...