Rupisessa sielussa kirveltää, vaikka asiat olisivat kuinka hyvin. Ei aina, ei välttämättä useinkaan, mutta välillä. Ja se vain on niin.
Perkeleellisellä perspektiivillä voi runnoa itsensä elämän läpi, menestyä ja ehkä olla tyytyväinenkin. Sitäkin on kokeiltu. Sitä kutsutaan suorittamiseksi. Olen siinä itse asiassa aivan helvetin hyvä. Niin hyvä, että eräs ratkaisukeskeinen terapeuttikin koitti kovasti ripustaa revennyttä minääni vanhaan tuttuun koukkuun aina vain uudestaan ja vakuutteli, että tuossahan sinulla on selviämisväline vaikka millaisiin tilanteisiin!
No joo, on kyllä helvetti ollutkin. Sillä taidolla osasin nuorena piilottaa kellarikomeroon koko palavan sieluni, janoisen mieleni ja nälkäisen ruumiini. Että ihan hyvin ja lahjakkaasti paketoin pois näkyvistä elävimmän osan itseäni ja otin ohjenuorakseni ulkoa määritellyt säännöt, odotukset ja toiveet. Niissä raameissa oli tosi simppeliä porskuttaa eteenpäin, aina puoli askelta valvontakameran edellä. Prenikoita suorastaan satoi!
Se oli erinomainen selviämisväline, järisyttävän nokkela keino sopeutua siihen todellisuuteen, johon olin sattunut syntymään. Kerrassaan sankarillinen suoritus. (Toisen terapeutin mielestä kyseinen toimintamalli luultavasti pelasti minut totaaliselta kamahtamiselta. Silloin. Voi olla.)
Mutta kuten arvata saattaa, tällä tarinalla ei olisi onnellista loppua, ellei tulivuori olisi alkanut repeillä. Ihan parasta, mitä ihmiselle voi sattua! Olen maailman surkein sitaattilinko mutta kerrankin tuli mieleen yksi juuri vähän aikaa sitten kuulemani: "olisin tuhoutunut, ellen olisi tuhoutunut". (Tusind tak, Søren Kierkegaard!)
Minä tunki väkisin esiin.
Ja tuollaisesta sekasotkusta, jota kai elämäksikin kutsutaan, jää väkisin kaikenlaista railoa nahkaan. Sieluun. Mieleen. Mätiä kohtia räjähtelee esiin silloin tällöin silloinkin, kun kuvittelee jo kävelevänsä ihan omin jaloin tukevasti omaa tietään. Ja taas nuollaan haavoja. Se vetää välillä alemmas kuin minne haluaisi mennä.
Tiedän, että syvissä kohdissa on vaaransa. On meren pohja, joka tuntuu kuolettavan pohjattomalta ja tappavan pimeältä, ennen kuin sen kuitenkin tapaa ja pystyy taas ponnistamaan pintaa kohti. Mutta on myös aikoja, jolloin kieriskely mutavellissä tekee enemmän hyvää kuin pahaa. Paluu peiton alle, mustaan turvaan, itkun syliin on parhaimmillaan juuri se ikävän silaus, jonka takia myös valo tuntuu valolta ja talvinenkin merituuli posken silittämiseltä.
Vastakohdistahan me elämme. Ja niistä peileistä, toinen toisillemme.
Jotenkin tuntuu tätä lukiessa että sieltä menneisyyden pimeydestä on joku onnistunut tarttumaan olkapäähän ja tempaisemaan naista taaksepäin?
VastaaPoistaIhminen on niin herkkä kapistus ettei sitä järjen ääni eikä eikä normien noudattaminen koveta,korkeintaan toimivat kilpenä heikompia iskuja vastaan. Tämä kommentti on nyt sitten taas tekstiä, jota en osaa laittaa sanoiksi mutta luotan sun älykkyyteen kaivaa se juttu sieltä esiin. Yritän sanoa että mun mielestä ihmisen rationaalinen käyttäytyminen on sama asia kuin sivistyskin; ei tarvita kovinkaan kauan normeista poikkeavaa tilannetta niin sivistys rapisee koko äkkiä pois ja paljastuu se peto. Sama juttu tunnepuolen ja sydämellä ajattelun kanssa. Aivan sama mitä järki sanoo ja vaikka kuinka yrittäisi noudattaa kaikkia annettuja ohjeita ja määräyksiä, niin ei tarvita kuin pieni raapaisu anima sensitivaan ja siinä seisoo alaston ihminen. Ehkäpä on parempi että lopetan tähän kun en osaa ilmaista itseäni ja sitten koitan paikata tilannetta puhumalla viisaammin kuin osaan. Tajusit varmaan..tai ainakin toivon niin..
Pusuja.
Tajusinhan minä. Tajuan. Ja jollain tasolla olen aina tajunnut - siitähän nämä minun demonini kumpuavatkin. Että juuri se herkkyys ei ole aina mahtunut kuvaan niin kuin sen olisi pitänyt saada mahtua. Puoli elämää mennyt sen päästämisessä näkyviin. Ei kai mikään ihme, että aina välillä haamut hyökkäilevät.
PoistaJos en antaisi niiden tulla, olisin taas se ihan sama rationaalinen robotti.
Ja kais tajuat puolestasi sinä, miksi tykkään niin hulluna (sic!) tuosta sinun estottomasta meuhkaamisestasi. Instantinnostuksesta. Halun häivähdyksistä. Vilpittömästä välittämisestä. Ja ennen kaikkea herkkyydestäsi.
Jep. Peili.
Olet sinä... viiltävä sanoissasi ja syvä ajatuksissasi. Repäisit tuosta harkitusti auki pohdinnan, joka on kuin puro... hyppii, kiemurtelee ja loiskuu yhä suurenevassa väylässä kohdatakseen meren. Mereenhän sinä päädyitkin, tosin pohjakosketuksella.
VastaaPoistaSuorittaminen ja Selviytyminen on minunkin elämässäni olleet kaksi suurta Ässää hihassa. Se kun maustetaan vielä toisten tarpeiden tyydyttämisellä, niin ollaankin hetkessä huutavassa hukassa omasta itsestä.
Ikää myöten nainen tulee itsekkäämmmäksi. Nämä sanat minulle sanoi viime kesänä yksi minua vanhempi nainen. Ne olivat Viisaita Sanoja, jotka piirtyivät aivoihini lähtemättömästi. Niitä pohdin pitkään jälkikäteen.
Elämä se vain on niin metka asia, että kun sen salat on viimeinkin, kaikkien tuskien ja erehdysten kautta selvittänyt, niin on aika poistua näyttämöltä. Finis. End. Slut.
Toivottavasti siinä rinnalla on kulkeneet myös riemut ja rikkaudet. Mutta onhan tässä vielä tietä kulkea: eksyä ja erehtyä, toivoa ja pettyä. Jostain ne helmetkin vaan putkahtavat :D
Toisten tarpeiden tyydyttäminen tosiaan jäi listauksestani - sehän kuuluu ilman muuta tuohon triangeliin kuin kolmas kulma varoituskolmioon ;) Nuohan ne ovat olleet kasvatuksen vankat kivijalat monessa maassa, ajassa ja paikassa, mitä nyt vähän sukupolvittain ja -puolittain painotukset vaihtelevat.
PoistaJoku osa minusta tajuaa sen, miten laajassa mittakaavassa juuri noilla välineillä voidan luoda toimiva ja eläjilleen hyvä ja terveellinen yhteisö, mutta mikä siinä on, että niin herkästi kuitenkin lipsahdetaan samoilla eväillä vaikkapa julmaan uskonnolliseen fundamentalismiin tai poliittiseen diktatuuriin, tai ihan pienessä mittakaavassa "vain" kasvavan ihmisen yksilöllisyyden loppuiäksi rusentavaan perhehelvettiin... Ihmisen ikuinen ahneus?
Mutta ollaan me iloisesti itsekkäitä! Ja opetetaan se myös pennuillemme: että hyvä itsekkyys on hyvästä. Kasvaa omanarvontunto ja kyky valita ihan oma polkunsa. Sllainen onnellinen ihminen on hyvä myös muille - hänen ei tarvitse tallata toista voidakseen itse hyvin.
Tulee elämästä iloisenkirjava helminauha, sävyjä laidasta laitaan :D
Juuri näin eli silloin kun ihminen on oman polkunsa kulkija joka ei mielipiteitä tai normeja kumartele. Vaikutus on mahtava; taviksien (normeja noudattavien ja toisten mielipiteiden vankiloissa elävien) mieleen ei edes tule kyseenalaistaa oman polkunsa kulkijan päätöksiä eikä tekoja, vaan he kadehtien katselevat sitä vapautta joka tälläisellä henkilöllä on. Tunnetaan kerettiläisten ja siveyden sipulien keskuudessa myös terminä Vapaasti Vajaa - mutta jumalauta niinhän minä olenkin! ;D
VastaaPoistaVapaasti Vapaa, sanoisin ennemminkin (ja tosiasiassa luinkin ensin!) Ja jatkan ajattelua: vajaa suhteessa mihin, siis korjaan: verrattuna mihin?
PoistaTietynlaisella itsevähättelyllä saa joka tapauksessa hyvin säilytettyä vapauden olla tulematta lokeroiduksi normien mukaan ;)
Tunnistan & tunnustan käyttäväni samaa käänteistä itsen vapauttamistekniikkaa asiassa nimeltä "naisellisuus". Ja ihan yhtä lailla kuin sinä varmasti tiedät olevasi normista poikkeavan täysi ennemmin kuin vajaa (näytti se norminvartijoiden silmissä sitten miltä tahansa), minäkin tiedän, että kaikkien jätkämäisyyksieni alta hulmahtaa esiin kyllä aika hemmetisti naista - mutta vain niille jotka näkevät. Ei siis lokerosilmille. Ja hyvä niin ;D
Köh... köh... oman tiensä kulkijoilla on ihan omat vaikeutensa. Ei tajua ympäröivä yhteisö normista poikkeavia valintoja. Aina pitäis perustella miksi elämä eteenkin eri latuja. Hard way.
VastaaPoistaHuolissani katson esikostani, joka perkele näyttää lähtevän tallaavan kans tuolle tielle. Äitinä toivoisin tasaisia polkuja, mutta kokemuksesta tiedän "must to do" jutun. Joidenkin on vain lyötävä päätään seinään karmallisista syistä. Valittava valtavirrasta poikkeava rata. Näitä minäkin kuljin. Ruhjeilla koko ajan.
Tiedän sen hinnan, siksi olen huolissani. Helpommallakin voisi päästä. Mutta kun sielu ei huoli helppoa tapaa. Sitten sattuu. Ja tapahtuu. Ja mennään keskivertonormien toisella puolella. Jossain satamassa siintää Rauha. Hyvässä lykyssä. Sitä toista vaihtoehtoa en halua edes käsitellä. Maistuu vanhat paskat äkkiä suussa.
Oikeasti elämässä pitää olla todesti sitä Itseä. Rehellisesti. Mutta se on kova tie. Siinä hakkaa päätään mitä erilaisimpiin seiniin. Kaikki kovia. Asiat kristallisoituu.
Ja maailma tulee hakkaamaan päähän täysillä. Seen that ja kaikki ennen ja jälkeen tuon. Mutta koko tuossa sielun vaatimassa taistelussa palkinto on löytää se oma totuus. Siihen rinnalle tarvitaan vielä joku sielu, joka ymmärtää. Yksin ihminen on hukassa. Laumasieluja ollaan tavallaan, ja jokaisen omallla tyylillä sen suhteen.
Yksin on ihan yksin. Sieluntoveria tarvitaan niin nousuissa kuin laskuissakin. Siihen riittää yksi ihminen. Jakamaan pyyteettä.
Hyvin sanottu ja voin sanoa että olen tuon rauhan vihdoin saavuttanut. Tosin sen saavuttamiseen kuljin 27 vuotta pimennossa, istuin linnassa, koin avioeron ja poltin monta siltaa takanani mutta tapahtuneet asiat ovat pieni hinta siihen nähden mitä saavutin.Olen sinut itseni ja ympäröivän maailman kanssa. Moni voi pitää moista ajatusta aivan pimeänä, sanoen ettei tuollaista olekaan vaan jätkä on päästään sekaisin. Totuus on kuitenkin se, että sellainen olotila on olemassa ja se on tavoittelemisen arvoinen.
Poista"Sieluntoveriksi riittää yksi ihminen. Jakamaan pyyteettä." Ja yksin on ihan yksin.
PoistaJuuri näin. Ja Tita - jos kaiken luit, näit kyllä varmasti jo tämänkin. Että vähempi ei riitä.
Vapaasti vajaa kaikesta. Katsos kun elää omaa elämäänsä, paskat nakkaa normeille ja perinteisille käyttäymismalleille niin silloinhan on "normaalien" ihmisten mielestä yhteiskuntakelvoton joka ei välitä mistään - hullu.
VastaaPoistaToisin sanoen vajaa koska ei hoida koneiston määräämiä velvollisuuksia (no olen minä armeijan käynyt) eikä toimi "hyvien tapojen" mukaisesti. Olotila jota monet haluaisivat mutta eivät koskaan voi saavuttaa menettämättä yhteiskunnallista arvostustaan. Se on saatanan sääli sillä täällä maassa vähenisi pipo kireällä kulkevien määrä todella rajusti. No nyt herää kysymys etä entäpä yhteiskunta itsessään,kuka sitä sitten pyörittäisi? Yhteiskunta ja sen rakenne muokkautuu sen mukaan mikä on vallitseva tilanne, tästä todisteena esim. kaikki uudet lait joita tulee koko ajan lisää, kahletta kahleen perään. Vapaus - ajattelussa kahleiden määrä puolestaan vähenisi ja silti tämä kokonaisuus pyörisi. Tärkeintä on kuitenkin se, että vallitsevan systeemin mukanaan tuoma suru ja synkkyys kaikkine ahdstuksineen vähenisi myös. Ei, en puhu mistään helvetin Utopiasta koska sellaista ei koskaan tule olemaan missään.
Itseasiassa tarkoitin: kun kulkee omaa tietään ja tekee omia juttujaan, on yhteiskunnan tuomitsema mutta helvetin onnellinen ihminen.
Minä kyllä kieltäydyn antamasta normimaakareille yksinoikeutta tähän yhteiskuntaan, mielestäni se on meidän kaikkien yhteinen ja siksi juuri olotiloja ja elämisen tapoja pitää mahtua olemaan enemmän kuin yksi.
PoistaTiedän kyllä puhuvani kaupunkilaiskakaran perusasenteella, en ole pienellä paikkakunnalla koskaan joutunut elelemään mutta voin kuvitella sen olevan paljon kapeampi kanava hakea oman olemisen rajoja. Hullun leiman saa helpommalla - täällä ei monikaan välitä, miltä naapurissa näyttää, kunhan pysyvät oman ovensa takana. Hyvässä ja pahassa.
Pahimmat vankilat ovat kyllä ne ihan lähimmät piirit, ja niistä me kait ikämme irti tapellaan, mielessämme. Isistä, äideistä, naapurin kiihkouskovaisista, paskamaisista opettajista, rikkaan perheen leuhkoista kakaroista jne. jne. Oman kallon sisällä kilkuttavista rajoista, joihin emme itse mahdu.
Niistä irti & maailmalle! Omaan maailmaan.
Niinpä ja se vasta omituista tässä ihmisen elämässä onkin, että moni joka olisi vapaa kulkemaan, ei tee sitä vaan rakentaa itse itselleen vankilan. Ilman mahdollisuutta ehdonalaiseen. Ei hyvä.
VastaaPoistaHmm... nyt meinaa sukeltaa niin syvälle, ettei mun kalibrointi enää riitä... vanhaa vuosimallia, sori :)
VastaaPoistaOlen aikoja sitten irtisanonut itseni normeista. Se ei ole itselle ollenkaan vaikeaa, mutta minua vanhemmalle polvelle on. Nuoriso-osasto puolestaan puutteellisen elämänkokemuksen vuoksi ei ole vielä osannut kyseenalaistaa mielestään normaalia elämänkulkua. Senkin aika tulee. Hakekoot sitten totuutensa. Etsiköön norminsa ja yhteiskunnallisen hyväksynnän jos sitä tarvivat. Kasvatuksessa olen koittanut auttaa heitä löytämään oman sydämen äänen ja olemaan välittämättä ns. yleisestä mielipiteestä. Teinille se on kuin puhuisi kiinaa... mutta josko siemen itäisi..?
Sen vain haluaisin välittää, että jokaisella on oma polkunsa jossa tulee kuunnella sisäistä ääntään. Eikä toimia ulkoisten odotusten varassa. Eikö se riitä, että minä käytin ison siivun elämääni siihen petokseen? Saisiko poikki sen seitsemänteen polveen ulottuvan kirouksen?
Luulen kyllä että puhumme ihan samasta asiasta ;) Sorry, jos olin kommentissani turhan mutkikas!
PoistaTarkoitin sitä, että jokaisen pitää etsiä oma vapautensa, eli että useimmiten se normi, josta meidän on itsemme vapautettava, on se "tosi", johon meidät on jossain tietyssä ympäristössä, yhteisössä, historiallisessa ajassa kasvatettu ja joka sen vuoksi on aika lujassa oman pään sisällä. Ehkä vielä enemmän siellä kuin missään ulkopuolellamme - näin minä olen kokenut.
Jollekin vapautta(vaa) on se, että elää individualistisesti täysin omannäköistään elmää, jollekin toiselle ehkä se, että voi tukeutua johonkin pysyvään, säännönmukaiseen - tai ehkä jopa normiin.
Pääasia kuitenkin, että kullakin on tilaa löytää se itselleen oikea tapa elää. Samaa olen minäkin yrittänyt istuttaa pentukaisiini: että oppisivat kyseenalaistamaan sen, minkä näkevät ja kuulevat (myös minun suustani), ajattelemaan itse, valitsemaan itse. Uskallusta ja rohkeutta.
Aika näyttää. Ja tiet vievät vain eteenpäin ;)