Epävarmuustekijöitä

Tämä tarina on tosi. Tosin sivusta kuultu, joten kaikkea en voi tietää, mitä sen taustalla on. Paitsi että ainakin mustasukkaisuus, tuo jokaisen suhteen säädyttömin syöpäläinen.

Olipa siis taas kerran mies ja nainen, keski-iässä molemmat ja molemmilla takana selvästi enemmän kuin yksi liitto. Ja oli sosiaalinen media, tuo kultainen juorupeili, jonka avulla on niin helppoa nähdä sellaisetkin asiat, jotka eivät itselle kuulu - esimerkiksi mehevä siivu aikoinaan yksityiseksi ajateltua muinaista kirjeenvaihtoa. Kuten entisten ihastusten hekumallisesti vihjailevia viestejä ja, mikä pahinta, nykyisen kullan villejä vastauksia noihin viesteihin.

Mitä helvettiä? Että sinulla muka on ollut jotain säpinää jonkun kanssa ennen minua? Siis eihän se voi olla totta. Ja jos on, niin silloinhan tämä meidän rakkautemme, tämä ei ole. Totta. Aitoa. Rehellistä. Lue: sinä petät minua!

Että sitä huutoa tuli. Pöyristyttävällä logiikalla pantiin viereisessä pöydässä hetkessä matalaksi melkoisen hyvänoloinen nykyinen suhde, kaikki siihen johtaneet hempeät hetket ja mukaan punottu tulevaisuuden toivo. Ja vain siitä syystä, että toisella näistä ihmisistä oli ollut kivaa aikaisemminkin ja tämä kiva oli tullut vastaan ja sanonut moi.

No niin. Ihan neutraalisti ajatellen, yleensä kun tuttuja tavataan, sanotaan moi. Sen voi tietenkin sanoa monella tavalla ja monella äänensävyllä. Ja vaikka sen sanoisi kuinka neutraalisti, joku toinen voi KUULLA sen ihan eri sävyisenä. Joku, jonka päähän on rakennettu valmiiksi oletus, että se MOI tarkoittaakin jotain paljon enemmän, ihan jopa peräti vihjailua vieläkin olemassaolevasta suhteesta. Minkä vuoksi sitä, mikä näiden kahden päähenkilön välillä on ja on ollut, onkin täysi vale.

Siis näin huutaa ääni siellä huutajan omassa päässä, ihan riippumatta siitä, mitkä tosiasiat tai kuvitellut tosiasiat sen saavat huutamaan.

Ja se ääni huutaa siksi, että siellä pikkuisessa pääkyssä on jo jotain hajonnut tai kovaa vauhtia hajoamassa: oma käsitys itsen ja toisen ihmisen välisestä suhteesta. Oma käsitys luottamuksesta. Oma uskallus antaa toiselle avoimesti kaikki se, mitä itsessä on.

Voihan olla, että se on hajonnut juuri tässä kuulemassani suhteessa, mutta voi myös olla ja todennäköisesti onkin, että se on hajonnut jo paljon aikaisemmin. Jossain muussa suhteessa toiseen ihmiseen. Ehkä jo ihan pienenä ihmisenä, kun kaikki suhteemme olivat isompiin ihmisiin, aikuisiin. Eikä se huutaja voi koskaan olla varma siitä, että joku toinen haluaa elää juuri hänen kanssaan - koska hänen päänsä sisällä sellainen on äärimmäisen toivottua mutta täydellisen mahdotonta.

Joka kerta se sattuu niin, että on pakko huutaa ja haukkua taas yksi ihminen, joka ei ollutkaan suurempi kuin oman pään sisällä oleva peikko. Ja tämä jatkuu niin kauan, kunnes huutaja tajuaa, että sitä peikkoa ei nujerra kukaan muu kuin hän itse - ja lakkaa lukemasta kohtaamastaan ihmisestä mitään muuta kuin tasan vain tämän hetken.

Ei maailman helpoin rasti mutta mahdollinen.

Iltaoluenjuontirauhani nimissä, yrittäisitte edes!