Se alkoi heitosta. Että kun bluesnainen soittaa niin että sielu repeää, miehet lavan edessä heittävät vaateensa pois ja tanssivat munasillaan. Ja mitä siihen nainen sanoo, no tietenkin tarjoaa intiimin kostean vaihtoehdon: miten olisi kello neljältä yöllä meren rannassa?
Ja niin me teimme. Tanssimme, nauroimme, lauloimme, ja kun meidät viimein heitettiin ulos musiikkimme mekasta, kävelimme kesäyön hämärässä rannalle, riisuimme vaatteet ja kahlasimme kellumaan matalaan lahteen.
Vesi oli lämmintä kuin iho, ja vaaleina läikkinä kuulsimme sen pinnan alla, kaikki niin paljaina lähellä toisiamme. Meidän muhkuraiset keski-ikäiset vartalomme, meidän toisiamme hipovat raajat, hiljainen nauru lähti varpaista asti eikä kukaan oikein tiennyt, olisiko pitänyt tehdä jotain muutakin kuin vain kellua. Niin me kelluimme.
Se oli niin oikein siinä kohdassa, niin oikein meille ihmistä kaivanneille, toisiamme tavoitelleille. Että olimme siinä ja lähellä, vesi yhdisti meidät. Hiljaa, höpisten, vain joku ujo rehvakkaasti vitsaillen yritti peitellä sitä osaa alastomuuttaan, jonka tunsi alastomimmaksi.
Ja Dr. J., sinä ihmiseni täällä maan päällä, halusit vielä näyttää minulle kallion päältä horisontin.
Joskus hetki on niin tasan oikea ja elämä juuri tässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti