tiistai 24. heinäkuuta 2012

Omantunnon kysymys

Miten munatonta voi olla meininki kirkossa. Miten uskomatonta väkeä! Tullaan kuin lampaat laumana vain siksi, että niin on aina ollut tapana. Kyseenalaistamatta. Miettimättä, mitä mieltä, tai onko sitä.

Eikä yhdenkään kasvoilta paistanut ilo. Kyllästystä kyllä näkyi, ja kuului myös: silloin kun piti olla hiljaa, alkoi välittömästä rento jutustelu. No, ehkä siitä rentoudesta voisi antaa pari lisäpistettä. Mutta kun sekin on seurausta välinpitämättömyydestä muita ihmisiä kohtaan. Mitäpä väliä, vaikka joku haluaisikin rauhoittua (tai pappi puhua rippilapsille), kun minulle tuli juuri mieleen hauska muisto, jonka haluan välittömästi jakaa kaikkien läheisteni kesken. Peukkua sille!

Papin puheista en viitsi edes sanoa mitään. Kun ei hänkään sanonut mitään, vaikka puhui kovaan ääneen. Sitä kyllä mietin, että mahtaakohan itsekään uskoa sitä mitä puhuu. Mutta komea virta tuli niistäkin tyhjistä sanoista.

Jos joku olisi edes säteillyt ilosta. Tuli tosi kova ikävä Blues Brothersien svengijumalanpalvelusta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti