Haluaisin nähdä enemmän ihmisten silmiä.
Tänään seisoin vartin juttelemassa aivan tutun ihmisen kanssa, joka ei katsonut silmiini kertaakaan. Ja heti perään toisen vartin toisen ihmisen kanssa, melkein tuntemattoman, joka katsoi niin todesti silmiin aivan tavallisten asioiden keskellä, että aloin itse puhua syviä. Vaikka asiamme oli vain asiaa, tietojen vaihtamista ja tehtävistä sopimista.
Voin ymmärtää pälyilevät katseet ja ajatuksenjuoksut, jotka saavat ihmisen kuljettamaan silmiään aivan muualle kuin minuun, vaikka olemmekin juttelemassa. Enää en luule, että kyse olisi jotenkin minusta, sillä tiedän, että kyse on vain ja ainoastaan pälyilijästä.
Mutta turhalta se tuntuu silti. Kohtaamattomalta. Haluttomuudeelta - tai kyvyttömyydeltä - kohdata. Tarkoitukselliselta pintaosumalta sen sijaan, että ihan oikeasti, edes hetken ajan, uskallettaisiin uskoa ihmisten väliseen ymmärrykseen, sen mahdollisuuteen. Inhimilliseen olemassaoloon.
Ja ne toiset hetket, kun joku oikeasti katsoo silmiin, ovat niin täysiä. Hämmentävänkin täysiä. Joskus jopa niin, että pitää itse alkaa pälyillä pois päin, ettei alkaisi vuotaa yli. Mutta niistä jää hyvä mieli: on ihmisiä, jotka haluavat koskettaa ja myös asettaa itsensä alttiiksi. Olla auki.
Niihin hetkiin, hetkeksi.
Kiitos, Mustasilmä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti