Auringolla, parvekkeella, hitaalla aamiaisella nautiskelu huumaa päästämään haaveet liikkeelle. Mitä sitten, kun en enää ole sidottu tähän paikkaan - jossa täysin hyvin ja mainiosti viihdyn mutta en aio viettää loppuelämääni -, mitä sitten kun aamiaiseni rytmiä ei enää määrittele yksikään muu tarve kuin omani eikä maantieteellinen etäisyys työstä sido kotiani siihen mihin nyt? Mitä sitten...
Meri. Ykköslähtökohta. Meri niin lähelle, että se tuoksuu. Seuraava kysymys onkin vaikeampi: mikä meri? Tämä rakas Suomenlahti, rakas kallioluotojensa ja matalien mäntyjensä vuoksi, jostain historiasta saakka, eikä kuitenkaan välttämätön. Enää. Oli aika, jolloin se oli kuin napanuora, jostain lapsuudesta asti, aamu-uinti kylmässä, miedon suolaisessa, vihertävässsä vedessä, ja se luotojen välistä näkyvä horisontti, päättymätön. Tunnistan sen, mutta meriä on muitakin.
Atlantti. Kosteasti pisaroiva julma ja vahva, harmaa. Tuulinen, vaarallinen ja houkuttava. Tyyni valtameri, auringonlaskun oranssiksi sivelemät kävelyrannat ja pienet kaupungit pohjoisessa, etelässä köyhät kylät, joiden raiteilla löyhkäsi simpukankuorimurska. Musta hiekka. Ja se ensimmäinen kuulas kulma Välimerestä, jonka sain, Adrianmeren pohja. Niin puhtaan valoisa, vaikka Venetsian ympärillä kuulemma saasteisempi kuin missään.
Vielä monta näkemättä. Biskajanlahti. Sisilian rannat. Pohjanmeri.
Vasta meren jälkeen merkitsee se, mitä haluan tehdä. Muuta kuin kulkea meren rantaa. Jotain käsillä. Jotain päällä. Jotain sellaista, josta saan riittävästi elääkseni. Että pää elää.
Ja kenen kanssa vai yksin? Ei tämä ole edes olennainen kysymys. Yksin tai kanssa. Mutta yksin ainakin. Jos joskus kanssa, då så.
Ihan hyvä tulevaisuus edessä. Kiitos, aurinko. Että silitit.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti