perjantai 8. kesäkuuta 2012

Hiipivä asenteellisuus

Sukupuoliroolineutraali kasvatus on ainoa tie tasa-arvoon. Mutta miten onkaan niin hemmetin vaikea havaita niitä salakavalia reittejä, joita pitkin ajatukset luiskahtavat tuttuun ja tavanomaiseen yhteiskunnalliseen roolitukseen biologisen sukupuolen perusteella!

Viime aikoina ovat ärsyttäneet erityisesti Lehden, sen suurimman, ns. perhesivut. Sukupuoliroolijako otetaan siellä nykyään niin valmiiksi annettuna ja artikkelit keskittyvät pääasiassa vahvistamaan vanhoja kliseitä. Vesipyssytestissä kohderyhmänä ovat vauhdikkaista taisteluleikeistä pitävät pojat. Siis pojat, ei lapset. Ja museon leikkikalunäyttelyn esineistä kerrotaan kuin todisteena siitä, että pojat ovat aina halunneet leikkiä moottorivempaimilla ja tytöt hoivata nukkeja ja sitä sääntöähän ei mikään muuta. Hohhoijaa. Tuliko mieleen, mitä noillakin yleistyksillä taas voitettiin? Että hei sinä tyttö siellä pää auton konepellin alla, olet kyllä tosi kummallinen. Varmaan ihan melkein poika?

Mutta kuka lapsi mitään tajuaa haluta sen perusteella, mikä värkki vaipoista löytyy, ellei roolinmukaisia virikkeitä tuoda ahkerasti tarjottimella ja toisella kädellä vedetä verhoa väärien kiinnostuksen kohteiden eteen? Ei tasan tajua. Se ikkunalaudalle kiipeävä yksivuotiaskin voi nimittäin olla ihan yhtä hyvin tyttö kuin poikakin, samoin nuken poskea silittävä empaattinen kullannuppu.

Eikö pääasian tulisi olla se, että molemmilla on tilaa olla sellainen kuin on ja valita oman elämänsä toteuttamiseen tarvitsemansa reitit ihan ilman ulkopuolellta tulevia sukupuoliroolipaineita?

Sitä tilaa tuo ikikankea uusfakkiutuminen syö kovaa vauhtia. Ja tulee taas vaikeammaksi meille aikuisillekin olla sellaisia ihmisiä kuin olemme, biologiasta riippumatta. Siis yksilöitä, kaikkine mahdollisine lahjoinemme ja mielitekoinemme.

Kovin on yhä vain pelottavaa päästää irti kivikauden sukupuoliroolijaosta. Siitä kiinni pitäminen, jota ei enää voida perustella edes koneellistamattoman maatalousyhteiskunnan olosuhteilla, palvelee aivan varmasti jonkun tarpeita. Mutta kenen, kun ei kerran meidän itsemme?

Lisää syitä olla feministi ja jatkaa ajattelua.

Lukuvinkki: Marianne Grabrückerin jo yli 20 vuotta sitten (!) kirjoittama kirja Siinäpä vasta kiltti tyttö (suom. Helene Bützow, kust. Kääntöpiiri 1991).

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti