Ajattelu jatkuu. Luen Pia Ingströmin kirjaa Lentävä feministi, jossa hän haastattelee 70-luvun suomenruotsalaisia aktiivifeministejä. Käsissä on suuri valaistumisen aika, aivan tavalliset naiset tajusivat, että henkilökohtainen on poliittista ja asiat ovat siten kuin ovat, koska niille ei ole a) tehty b) haluttu tehdä yhtään mitään. Ja ettei maailma koskaan muutu, elleivät he ensin muuta omaa elämäänsä.
Heidän edeltäjiensä, 60-luvun feministien reitti oli muutoksen tie yhteiskunnan olemassaolevia rakenteita pitkin. Päiväkoti- ja aborttilainsäädäntöä, monipuolista itsemääräämisoikeutta. Ihan valtavia muutoksia puolelle ihmiskuntaa ja vielä isompia ihmisille itselleen, joita ne koskivat.
Sen jälkeen kuljettiin jonkin matkaa hyvinkin punaisissa väreissä, joskus värisokeastikin. Mutta puoluepoliittisista rajoituksista huolimatta Lentävän feministin kertojista kuultaa käsittämätön oivalluksen upeus: miten jokainen heistä kuitenkin ponnisti omasta elämästään, kiskoi itseään ylös sokeiden itsestäänselvyyksien suosta, jossa kuitenkin oli kalvanut mutainen tietoisuus siitä, että jotain on oikeasti pielessä. Ja miten naiselta naiselle levisi vahva yhteinen tunne siitä, että heistä - meistä! -jokaisella on oikeus nähdä se pielessä oleva ja tehdä sille jotain. Että se on oikeus ja jopa velvollisuus. Itselle, toisille. Kaikille tyttärille, kaikille alistetuille, kaikille tuleville.
Mietin 80-lukua ja mitä tuosta kaikesta oli silloin näkyvissä, kun itse aloin tulla aikuiseksi. Naistutkimuksen opintokokonaisuudet yliopistoissa. Kääntöpiiri-kustantamo. Teoreettista todentamista mutta missä oli henkilökohtaisuus? Ja korvissa ne usein toistetut lauseet siitä, miten hyvin Suomessa kaikki jo naisilla on. Että ei pidä valittaa, muualla niin paljon huonommin. Oltiinko jo menossa takapakkia?
Susan Faludin Takaisku-kirja avasi silmät sille, että kaikki ei ole kaikesta huolimatta niin kuin pitäisi olla. Että mitään ei ole koskaan saavutettu varmuudella. Hän kirjoittaa kritiikistä ja mustamaalauksesta, jota itsenäiset uranaiset saivat kokea. Syystä että? Heidän paikkansa olisi niin monen mielestä kuitenkin ollut hellan vieressä. Ja jos eivät olleet, olivat itsekkäitä, elleivät peräti uhka yhteiskunnalle.
Silloin tuntui siltä kuin tasa-arvo olisi jo mennyt ohi. Että taas oltiin matkalla alas laaksoon, jossa joka hetki pitää olla valppaana, etteivät vanhat lonkerot vedä huomaamatta mukaan kymmeniä vuosia taaksepäin, kaikkeen siihen, mistä pari edellistä sukupolvea jo onnistui repimään itsensä irti.
Järisyttävä back to the stone age -keskustelu on jatkunut 90- ja 00-luvun. Hyvä äiti, paha äiti, kotona vai ei-kotona, itsekkäät pihtarinaiset, kylmät itsekkäät urakeskeiset äidit, joiden vuoksi lasten mielenterveysongelmat räjähtävät käsiin, 82,6 sentin euro... mutta missä olivat isät, kun tuo kaikki tapahtui??
On mentävä juurille. On mentävä omille juurilleen. Ja kuin Lentävä feministi, otettava kiinni niistä oman arjen asioista, joissa jotain on pielessä. Nostettava itsensä siitä suosta, niistä alistavista asenteista, joihin ympäristö on saanut uskomaan, ja luettava itsensä vapaaksi. Ei ole pakko olla, ellei ole hyvä olla.
Siksi on tehtävä muutos. Monta muutosta. Itse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti