Luulin monta vuotta, että pystyisin olemaan ihmisten kanssa ystävällisen neutraali, tasaisen kohtelias tai vain arkisen asiallinen. Ja kyllä, tietenkin pystyn siihen töissä ja harrastuksissa, missä ihmiset ovat sidoksissa toisiinsa toiminnan kautta, sattumalta juuri nämä ihmiset ja sattumalta juuri tähän aikaan, täällä.
Mutta silloin kun yhdistävä tekijä on jokin muu, sukulaisuus, tuttavuus, ystävyys - ei, keskitie ei vain aukea minulle. Se on kuin haalea nakki, ei kuuma eikä kylmä. Eikä sitä haaleutta saa piiloon edes sinapilla. Voin pahoin. Ja jätän mieluiten syömättä.
Aiemmin keräsin mehevän suurta sosiaalista ahdistusta tästä kyvyttömyydestä. Etenkin sukulaisten kanssa ja vanhojen kavereiden kanssa. Pitäisihän sitä osata viihtyä tai ainakin vaivautua yrittämään, mutta kun ei. Kun vain niin tyhjää ja mitätöntä ja merkityksetöntä, ennen kaikkea persoonallisesti täysin väritöntä. Eikä kenelläkään toisilleen mitään sellaista sanottavaa, joka poikisi yhtäkään kantavaa ajatusta.
Sitten lopetin yrittämisen. Välttelin tilanteita. Poistuin paikalta pakollisten jälkeen. Aloin ajatella, että hoitakoot muut sosiaalisensa noin, jos niin haluavat ja voivat siinä hyvin. Minä yritän jotain muuta.
Vähemmän. Ja enemmän. Niin on käynyt. Vanhat ystävät saavat rauhassa mennä, vanhat tuttavat myös, ja minä itse - jos siltä tuntuu. Sillä miksi pitäisi olla, millään tavalla, ellei se tunnut hyvältä? Ei miksikään.
Ja sitten kun joku oikeasti osuu, annan kaiken. Pidän hellästi kiinni osuneista.
Vasta silloin tuntuu, että elän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti