Tulipa hyvinvointivaltion purkajille oivaa koulutusmateriaalia vastaan Docpoint-festivaalilla! Tämä norjalainen dokumentti terveyspalveluiden rahallisen arvon määrittämisestä & kilpailuttamisesta sekä siitä, mihin se johtaa, pitäisi määrätä pakolliseksi katsottavaksi kaikille kansanedustajille, ministereille, sosiaali- ja terveysministeriön virkamiehille, aluehallintovirastojen henkilökunnalle sekä kunnanvaltuutetuille ja kuntien sosiaali- ja terveyspalvelujen tuottajille:
http://www.factionfilm.no/index.php?cat=shop&id=99
Esimerkki elokuvasta: norjalaisessa hyvinvointinaapurissamme synnytyssairaalan henkilökunnalle oli annettu mielenkiintoinen tehtävä kirjata erikseen hinnoitellut toimenpiteet tarkasti ylös kunkin potilaan kohdalla. Normaalisynnytys X0 000 kruunua, keisarinleikkaus Y0 000 kruunua, tai jos joudutaan käyttämään imukuppia, Z0 000 kruunua normaalin päälle. Sairaalan saama rahallinen tuki valtiolta/kunnalta riippui siitä, kuinka kalliita toimenpiteitä he olivat tehneet. Jos sattuikin niin onnellisesti, että kaikki lapset olivat tammikuussa saaneet syntyä ja äidit synnyttää ilman erityis- tai hätätoimenpiteitä, sairaalalla olikin helmikuussa vähemmän rahaa käytettävissään. Ei varaa palkata lisätyövoimaa, ei varaa parantaa toimintaansa - ei ehkä edes varaa ylläpitää sitä tasoa, joka sillä oli aiemmin ollut.
Entä miten hinnoitellaan kolme minuuttia läsnäoloa kivuliaan ja pelokkaan potilaan luona? Tai kahdeksan minuuttia?
Terveysminsteri kävi hakemassa oppia Toyotan tehtaalta Japanista ja eipä aikaakaan, kun konsulttifirman kellokalle saapui sairaalaan mittaamaan, kuinka kauan hoitajalta menee aikaa hoitoimenpiteeseen, kun potilaan jalkoja paleltaa ja hänelle haetaan sukat...
Ja mehän kaikki tiedämme, että rahalla saa jo nyt enemmän, nopeammin ja ehkä parempaakin kuin verorahalla.
Tätä vastaan on syytä taistella! Monta inhimillistä syytä.
sunnuntai 27. tammikuuta 2013
torstai 24. tammikuuta 2013
Matematiikka mättää
Ja taas jaettiin yhden työt muille, jätettiin vain yksi äitiyslomasijainen palkkaamatta. Kuinkahan monta kertaa tuon voi tehdä samassa yrityksessä puolen vuoden aikana? Kuinka monen työt jakaa samoille muille?
Mahtava mahdoton yhtälö, jota yritykset yrittävät suurin selityksin todistaa toimivaksi joka hemmetin kerta, kun talouden taantumaa vähänkin aletaan ennustella.
Miten noin yksinkertaisessa asiassa voidaan aina tehdä aivan samat virheet? Eikö jumalauta johtajaksi päästäkseen ihmisellä pitäisi olla sentään jotain trafiikkia korvien välissä? Tai edes hiukan ihan puhtaasti matemaattista ammattitaitoa?
Kerrataanpa siis hiukan aakkosia:
1) Menestyvän yrityksen tärkein pääoma ovat tyytyväiset, sitoutuneet ja motivoituneet työntekijät.
2) Työntekijöiden jaksamisesta välittäminen näkyy suoraan yrityksen tuottavuudessa.
3) Työn määrä ei vähene, vaikka se jaettaisiin kuinka pieniin palasiin ja kuinka monelle tahansa.
Siis, toistan:
1) Vittuuntunut väki vähät välittää tai viitsii.
2) Väsynyt väki ei jaksa sitäkään vähää.
3) Yksi jaettuna viidelle ei ole 1/5 vaan viisi kertaa 1,20. Ja vitutuslisä päälle. Siihen ei kahdeksan tuntia enää riitä.
Että kenenkähän kuningasajatus sekin oli, parantaa työilmapiiriä ja tuottavuutta tuolla tämänpäiväisellä vedolla? Tehtäväkiertoa peliin vaan ja raippoja päälle: seuraavaksi saneerauskeinoksi voidaankin sitten kokeilla hänen palkkansa jakamista muille. Ja muille. Ja vielä muillekin. Hyvin se siihen riittää!
Mahtava mahdoton yhtälö, jota yritykset yrittävät suurin selityksin todistaa toimivaksi joka hemmetin kerta, kun talouden taantumaa vähänkin aletaan ennustella.
Miten noin yksinkertaisessa asiassa voidaan aina tehdä aivan samat virheet? Eikö jumalauta johtajaksi päästäkseen ihmisellä pitäisi olla sentään jotain trafiikkia korvien välissä? Tai edes hiukan ihan puhtaasti matemaattista ammattitaitoa?
Kerrataanpa siis hiukan aakkosia:
1) Menestyvän yrityksen tärkein pääoma ovat tyytyväiset, sitoutuneet ja motivoituneet työntekijät.
2) Työntekijöiden jaksamisesta välittäminen näkyy suoraan yrityksen tuottavuudessa.
3) Työn määrä ei vähene, vaikka se jaettaisiin kuinka pieniin palasiin ja kuinka monelle tahansa.
Siis, toistan:
1) Vittuuntunut väki vähät välittää tai viitsii.
2) Väsynyt väki ei jaksa sitäkään vähää.
3) Yksi jaettuna viidelle ei ole 1/5 vaan viisi kertaa 1,20. Ja vitutuslisä päälle. Siihen ei kahdeksan tuntia enää riitä.
Että kenenkähän kuningasajatus sekin oli, parantaa työilmapiiriä ja tuottavuutta tuolla tämänpäiväisellä vedolla? Tehtäväkiertoa peliin vaan ja raippoja päälle: seuraavaksi saneerauskeinoksi voidaankin sitten kokeilla hänen palkkansa jakamista muille. Ja muille. Ja vielä muillekin. Hyvin se siihen riittää!
sunnuntai 20. tammikuuta 2013
Pakkanen poskilla
Kurttulehtiruusupuskaan oli jäänyt yksi kiulukka eikä pakkanenkaan ollut saanut sitä menettämään hehkuaan. Mieletön näky siinä lehdettömässä maisemassa, piikkisten oksien keskellä! Punaposki. Teki mieli puraista.
Feeling good is good enough, muistakaa se. Tämä on tässä tänään, kissa sylissä, teetä tulossa. Janis laulaa.
Ei mitään syytä valittaa.
Feeling good is good enough, muistakaa se. Tämä on tässä tänään, kissa sylissä, teetä tulossa. Janis laulaa.
Ei mitään syytä valittaa.
maanantai 14. tammikuuta 2013
Tosi itselle
Jos ei ole hyvä olla, ei ole hyvä olla. Silloin saa lähteä. Eikä sitä kukaan muu voi mitata kuin ihminen itse, missä menee jäämisen ja lähtemisen raja.
(Yrittämisen merkityksestä ihmissuhteen elämänmittaiselle kestävyydelle jeesustelevat voivat sitten heti tässä kohdassa napittaa huulensa ja keskittyä miettimään, miten monta vuotta on tarpeeksi monta vuotta yrittämistä. Seitsemän, seitsemäntoista vai seitsemänkymmentäseitsemän? Ja miten onnellinen pariskunta he olivatkaan yritettyään seitsemänkymmentäseitsemän vuotta olla onnellinen pariskunta!)
Ennen lähtemistä jokainen on varmasti päättänyt jäädä. On halunnut ryhtyä ja yhtyä, on uskonut, toivonut ja rakastanutkin. Ehkä synnyttänyt tai siittänyt pari lasta, sijoittanut omaisuutensa asuntoon. Siis nainut pankin. Pakottanut itsensä tottumaan tapoihin, joita ei olisi koskaan kuvitellut joutuvansa katselemaan päivittäin. Mutta on nähnyt ne kuitenkin. Ja on joskus jopa nauttinut siitä erilaisuudesta, ehkä itsekin muuttunut jostain kohdasta samaan suuntaan, löytänyt itsestään taipuisuutta, joustavuutta. Iloa ja rauhaa.
Mutta jokaisessa paratiisissa on käärmeensä. Joskus ne ovat vain pieniä vaarattomia lieroja, jotka voi helposti survaista kuoliaaksi. Joskus taas reidenpaksuisia kuristajakäärmeitä tai kallionkoloista luikertavia teräväkielisiä myrkkykäärmeitä Kalisevia kalkkaroita tunteiden hiekka-aavikoilla.
Sankarielämässä kaikista käärmeistä selvitään, oikeassa elämässä aina ei. Voi kai niidenkin keskellä elää, mutta kutsutaanko sellaista enää elämäksi? Ja kyisen pellon kyntäjiä on nähty useamminkin kuin kerran tuijottelemassa nenä naapurin aidanreunalla tuoreen ruohon perään.
Olen saanut kuulla sellaisenkin kuolemattoman viisauden, että eikö olisi parempi olla edes jonkun kanssa kuin yksin. Ei olisi. Ei ainakaan sellaisen kanssa, joka tuollaisia päästää suustaan.
Tyytyminen tappaa. Jos ei ole hyvä olla, ei tarvitse jäädä.
Maailman vaikein tehtävä on olla tosi itselleen. Mutta ilman sitä ei taatusti selviä elämästä hengissä vaan kuolee kesken matkan.
(Yrittämisen merkityksestä ihmissuhteen elämänmittaiselle kestävyydelle jeesustelevat voivat sitten heti tässä kohdassa napittaa huulensa ja keskittyä miettimään, miten monta vuotta on tarpeeksi monta vuotta yrittämistä. Seitsemän, seitsemäntoista vai seitsemänkymmentäseitsemän? Ja miten onnellinen pariskunta he olivatkaan yritettyään seitsemänkymmentäseitsemän vuotta olla onnellinen pariskunta!)
Ennen lähtemistä jokainen on varmasti päättänyt jäädä. On halunnut ryhtyä ja yhtyä, on uskonut, toivonut ja rakastanutkin. Ehkä synnyttänyt tai siittänyt pari lasta, sijoittanut omaisuutensa asuntoon. Siis nainut pankin. Pakottanut itsensä tottumaan tapoihin, joita ei olisi koskaan kuvitellut joutuvansa katselemaan päivittäin. Mutta on nähnyt ne kuitenkin. Ja on joskus jopa nauttinut siitä erilaisuudesta, ehkä itsekin muuttunut jostain kohdasta samaan suuntaan, löytänyt itsestään taipuisuutta, joustavuutta. Iloa ja rauhaa.
Mutta jokaisessa paratiisissa on käärmeensä. Joskus ne ovat vain pieniä vaarattomia lieroja, jotka voi helposti survaista kuoliaaksi. Joskus taas reidenpaksuisia kuristajakäärmeitä tai kallionkoloista luikertavia teräväkielisiä myrkkykäärmeitä Kalisevia kalkkaroita tunteiden hiekka-aavikoilla.
Sankarielämässä kaikista käärmeistä selvitään, oikeassa elämässä aina ei. Voi kai niidenkin keskellä elää, mutta kutsutaanko sellaista enää elämäksi? Ja kyisen pellon kyntäjiä on nähty useamminkin kuin kerran tuijottelemassa nenä naapurin aidanreunalla tuoreen ruohon perään.
Olen saanut kuulla sellaisenkin kuolemattoman viisauden, että eikö olisi parempi olla edes jonkun kanssa kuin yksin. Ei olisi. Ei ainakaan sellaisen kanssa, joka tuollaisia päästää suustaan.
Tyytyminen tappaa. Jos ei ole hyvä olla, ei tarvitse jäädä.
Maailman vaikein tehtävä on olla tosi itselleen. Mutta ilman sitä ei taatusti selviä elämästä hengissä vaan kuolee kesken matkan.
tiistai 8. tammikuuta 2013
Blues blues blues
Haukkukaa vaikka vanhaksi ja viattomaksi mutta että vei jalat alta tänään, kun ihan randomina tuli napattua kirjaston levyhyllystä nippu muoviplätkiä kohdasta b niin kuin blues ja yksi osui olemaan B niin kuin Buchanan! Uusi kaverini Royboy rysäytti päänsisäiseen soundtrackiini syväuraisen lisäraidan, ja se kitara se kitara, taivas että se soi ja viiltää... osui keskelle rintalastaa ja pyyhki säröistä sielua, tuuletti tiehensä tämän tunkkaisen tiistain pimeyden.
Haihtuivat kaikki aikeet ajatella ja analysoida, tämän häröisen mieleni selkeä puoli hajosi atomeina lepotilaan ja vain leijun leijun leijun äärettömässä tummansinisessä bluesavaruudessa...
Se niistä suruista, joista aioin valittaa. Juutubatkaa. Suoraan suoneen.
Haihtuivat kaikki aikeet ajatella ja analysoida, tämän häröisen mieleni selkeä puoli hajosi atomeina lepotilaan ja vain leijun leijun leijun äärettömässä tummansinisessä bluesavaruudessa...
Se niistä suruista, joista aioin valittaa. Juutubatkaa. Suoraan suoneen.
maanantai 31. joulukuuta 2012
Uusi iho
Tänä aamuna tuntui pitkästä aikaa herätessä siltä, että peiton poimuihin painautuneella vartalollani olivat vihdoin taas kaikki osat paikoillaan, ja ennen kaikkea iho.
Olen kaivannut sitä tunnetta, syksyn pimeyteen taas kerran melkein kokonaan kadonnutta tuttua olemassaoloa, kypsää jäsenten harmoniaa, jota on nautinto itsekin silittää ja venytellä. Tuntui hyvältä saada se takaisin ja varsinkin juuri tänään, vuoden viimeisenä päivänä.
Ehkä juuri siksi, että on vuoden viimeinen päivä eikä ensimmäinen.
Huomenna uuden tuntua olisi kuitenkin ehtinyt jo odottaa, pystynyt jopa kuvitelemaan sen vaikka vain siitä syystä, että sellaisia kuuluukin ajatella vuoden ensimmäisenä päivänä. Varsinkin jos aamu aukeaa aurinkoisena ja olo on uuden vuoden kannustamana muutenkin poikkeuksellisen kepeä ja innokas. Mutta tänään tuntui siltä kuin olisin saanut lahjan.
Että olenhan minä täällä, tässä kropassa, tämän ihon sisällä ja etenkin sen kanssa. En kadonnut minnekään tänäkään vuonna, tältäkään vuodelta. En vaikka vitutuksen aallot ja syvänmielen tsunamit iskivät kaikista vararakennelmista ja ennakoivista säätutkista huolimatta useita kertoja, sekä sisältä että ulkoa, ja vaikka niiden syövereihin olin taas kerran vähällä menettää ihan liian paljon.
Tuntui hyvältä vain olla ja herätä.
Mietin niin kuin jokainen tänään, miettisinkö mennyttä. No mietin varmaan kuitenkin, niinkuin vähän väliä muutenkin. Ehkä kirjoitan illan mittaan vielä ylös ilot, vaikka vain kolme suurinta. Ehkä myös jonkun suruista, että muistaisin siitäkin selvinneeni.
Ja mitä kirjoitan huomista varten? En ainakaan lupauksia. Mutta jonkun toiveen kyllä: majakaksi, tähdeksi taivaan pimeimpään kohtaan. Sillä kaikkihan on mahdollista, onhan? Myös toiveitten tuleminen tosiksi tai ainkin niiden voima viedä eteenpäin.
Ei ihan tyhmä se ajatus, että niin kauan kun on toivoa, on elämää. Pidetään siis kiinni toivosta niin elämäkin pysyy.
Kiitos kaikille niille, jotka ovat kuulleet ja nähneet!
Ja erityiskiitos tulisesti rakastetulle nuorisolleni sekä kotikolon kollipojille. Ilman teitä minun elämäni olisi vain yksi kirpun pieraisu Siperian tuuleen. Tosin varmasti aika tujun hajuinen, silloinkin.
Olen kaivannut sitä tunnetta, syksyn pimeyteen taas kerran melkein kokonaan kadonnutta tuttua olemassaoloa, kypsää jäsenten harmoniaa, jota on nautinto itsekin silittää ja venytellä. Tuntui hyvältä saada se takaisin ja varsinkin juuri tänään, vuoden viimeisenä päivänä.
Ehkä juuri siksi, että on vuoden viimeinen päivä eikä ensimmäinen.
Huomenna uuden tuntua olisi kuitenkin ehtinyt jo odottaa, pystynyt jopa kuvitelemaan sen vaikka vain siitä syystä, että sellaisia kuuluukin ajatella vuoden ensimmäisenä päivänä. Varsinkin jos aamu aukeaa aurinkoisena ja olo on uuden vuoden kannustamana muutenkin poikkeuksellisen kepeä ja innokas. Mutta tänään tuntui siltä kuin olisin saanut lahjan.
Että olenhan minä täällä, tässä kropassa, tämän ihon sisällä ja etenkin sen kanssa. En kadonnut minnekään tänäkään vuonna, tältäkään vuodelta. En vaikka vitutuksen aallot ja syvänmielen tsunamit iskivät kaikista vararakennelmista ja ennakoivista säätutkista huolimatta useita kertoja, sekä sisältä että ulkoa, ja vaikka niiden syövereihin olin taas kerran vähällä menettää ihan liian paljon.
Tuntui hyvältä vain olla ja herätä.
Mietin niin kuin jokainen tänään, miettisinkö mennyttä. No mietin varmaan kuitenkin, niinkuin vähän väliä muutenkin. Ehkä kirjoitan illan mittaan vielä ylös ilot, vaikka vain kolme suurinta. Ehkä myös jonkun suruista, että muistaisin siitäkin selvinneeni.
Ja mitä kirjoitan huomista varten? En ainakaan lupauksia. Mutta jonkun toiveen kyllä: majakaksi, tähdeksi taivaan pimeimpään kohtaan. Sillä kaikkihan on mahdollista, onhan? Myös toiveitten tuleminen tosiksi tai ainkin niiden voima viedä eteenpäin.
Ei ihan tyhmä se ajatus, että niin kauan kun on toivoa, on elämää. Pidetään siis kiinni toivosta niin elämäkin pysyy.
Kiitos kaikille niille, jotka ovat kuulleet ja nähneet!
Ja erityiskiitos tulisesti rakastetulle nuorisolleni sekä kotikolon kollipojille. Ilman teitä minun elämäni olisi vain yksi kirpun pieraisu Siperian tuuleen. Tosin varmasti aika tujun hajuinen, silloinkin.
torstai 27. joulukuuta 2012
Yli laitojen
Olen lukenut joululomaeskapismin syövereissä Arja Saijonmaan elämäkertaa. Korjaan, Arja Saijonmaan kirjaa nimeltä En ung naken kvinna. Mötet med Mikis (on jo ilmestynyt myös suomeksi).
Siis: luulin lukevani hänen elämäkertaansa mutta olenkin kahlannut kohta kolmisensataa sivua ylitsevuotavaa kertomusta nuoren Arjan tarpeesta identifioitua diktatuurin kynsistä livahtaneiden kärsineiden kreikkalaisten emigranttien joukkoon, seistä estradilla heidän kanssaan laulamassa palvottujen runoilijoiden sanoja palvotun säveltäjän sävelin ja uskomassa (70-luvulla) voivansa muuttaa heidän kanssan maailmaa.
Valloittavaa idealismia. Ja kuitenkin ihan sairaan rasittavaa luettavaa.
Tunne on hämmentävä. Mietin miksi minä, jonka sielussa chileläiset Pinochet'n uhrit vielä 40 vuoden jälkeenkin saavat soimaan solidaarisuuden syvät sävelet, tunnen kiusallista myötähäpeää käännellessäni sivu sivulta eteenpäin tarinaa, jossa nuori pohjolan tyttö, valittu, seuraa ylistettyä Mikis Theodorakista
konsertista toiseen ja nousee ilta illan jälkeen lavalle värisemään syvää myötätuntoa kärsivien kreikkalaisten puolesta. Minä joka kyllä tunnen tämänkin lajityypin, kaikkien niiden ihmisistä kertovien Tšetsenia-, Ruanda-, Kamputsea- ja Palestiina-kirjojen jälkeen, joista olen hakenut paitsi tietoa myös vahvistusta omalle oikeudenmukaisuuskäsitykselleni ja tarpeelleeni taistella sorrettujen ja alistettujen puolesta.
Jokin vain mättää.
Luulen, että syynä on se, että kirjasta puuttuu ihminen. Siihen on kyllä kirjoitettu montakin, monta hahmoa, mutta heidät on kaikki pantu esittämään jotain. Esittämään jotain elämää suurempaa, kärsineistä kärsivintä, lahjakkaista lahjakkainta, epävarmoista epävarminta. Ja asetelma jatkuu ja jatkuu ja jatkuu, alleviivauksien kera.
Eipä jää epäselväksi, että Mikis Theodorakis on ollut nuorelle Arjalle kerta kaikkiaan koko elämän mullistava kokemus. Ja kreikkalaiset. Ja sanat. Ja sävelet. Ja Pariisi, ah Pariisi.
Voi vinjetti. Ehkä minä vain olisin halunnut kuulla vaikka vähän harvemminkin sanoin, mitä Arja Saijonmaa ihan oikeasti ajatteli ja tunsi. Nähdä jonkun aidon särön, vaikka vitutuksen häivän kaiken tuon ylistyksen keskellä. Kuulla, että on niitä paskoja päiviä 70-luvun ihmisilläkin ollut, vaikka kuinka olisivat taistelleet vapauden puolesta, sortoa ja riistoa vastaan.
Aistia ihan vain jotain puhdasta. Rehellisyyttä.
Siis: luulin lukevani hänen elämäkertaansa mutta olenkin kahlannut kohta kolmisensataa sivua ylitsevuotavaa kertomusta nuoren Arjan tarpeesta identifioitua diktatuurin kynsistä livahtaneiden kärsineiden kreikkalaisten emigranttien joukkoon, seistä estradilla heidän kanssaan laulamassa palvottujen runoilijoiden sanoja palvotun säveltäjän sävelin ja uskomassa (70-luvulla) voivansa muuttaa heidän kanssan maailmaa.
Valloittavaa idealismia. Ja kuitenkin ihan sairaan rasittavaa luettavaa.
Tunne on hämmentävä. Mietin miksi minä, jonka sielussa chileläiset Pinochet'n uhrit vielä 40 vuoden jälkeenkin saavat soimaan solidaarisuuden syvät sävelet, tunnen kiusallista myötähäpeää käännellessäni sivu sivulta eteenpäin tarinaa, jossa nuori pohjolan tyttö, valittu, seuraa ylistettyä Mikis Theodorakista
konsertista toiseen ja nousee ilta illan jälkeen lavalle värisemään syvää myötätuntoa kärsivien kreikkalaisten puolesta. Minä joka kyllä tunnen tämänkin lajityypin, kaikkien niiden ihmisistä kertovien Tšetsenia-, Ruanda-, Kamputsea- ja Palestiina-kirjojen jälkeen, joista olen hakenut paitsi tietoa myös vahvistusta omalle oikeudenmukaisuuskäsitykselleni ja tarpeelleeni taistella sorrettujen ja alistettujen puolesta.
Jokin vain mättää.
Luulen, että syynä on se, että kirjasta puuttuu ihminen. Siihen on kyllä kirjoitettu montakin, monta hahmoa, mutta heidät on kaikki pantu esittämään jotain. Esittämään jotain elämää suurempaa, kärsineistä kärsivintä, lahjakkaista lahjakkainta, epävarmoista epävarminta. Ja asetelma jatkuu ja jatkuu ja jatkuu, alleviivauksien kera.
Eipä jää epäselväksi, että Mikis Theodorakis on ollut nuorelle Arjalle kerta kaikkiaan koko elämän mullistava kokemus. Ja kreikkalaiset. Ja sanat. Ja sävelet. Ja Pariisi, ah Pariisi.
Voi vinjetti. Ehkä minä vain olisin halunnut kuulla vaikka vähän harvemminkin sanoin, mitä Arja Saijonmaa ihan oikeasti ajatteli ja tunsi. Nähdä jonkun aidon särön, vaikka vitutuksen häivän kaiken tuon ylistyksen keskellä. Kuulla, että on niitä paskoja päiviä 70-luvun ihmisilläkin ollut, vaikka kuinka olisivat taistelleet vapauden puolesta, sortoa ja riistoa vastaan.
Aistia ihan vain jotain puhdasta. Rehellisyyttä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)