torstai 27. joulukuuta 2012

Yli laitojen

Olen lukenut joululomaeskapismin syövereissä Arja Saijonmaan elämäkertaa. Korjaan, Arja Saijonmaan kirjaa nimeltä En ung naken kvinna. Mötet med Mikis (on jo ilmestynyt myös suomeksi).

Siis: luulin lukevani hänen elämäkertaansa mutta olenkin kahlannut kohta kolmisensataa sivua ylitsevuotavaa kertomusta nuoren Arjan tarpeesta identifioitua diktatuurin kynsistä livahtaneiden kärsineiden kreikkalaisten emigranttien joukkoon, seistä estradilla heidän kanssaan laulamassa palvottujen runoilijoiden sanoja palvotun säveltäjän sävelin ja uskomassa (70-luvulla) voivansa muuttaa heidän kanssan maailmaa.

Valloittavaa idealismia. Ja kuitenkin ihan sairaan rasittavaa luettavaa.

Tunne on hämmentävä. Mietin miksi minä, jonka sielussa chileläiset Pinochet'n uhrit vielä 40 vuoden jälkeenkin saavat soimaan solidaarisuuden syvät sävelet, tunnen kiusallista myötähäpeää käännellessäni sivu sivulta eteenpäin tarinaa, jossa nuori pohjolan tyttö, valittu, seuraa ylistettyä Mikis Theodorakista
konsertista toiseen ja nousee ilta illan jälkeen lavalle värisemään syvää myötätuntoa kärsivien kreikkalaisten puolesta. Minä joka kyllä tunnen tämänkin lajityypin, kaikkien niiden ihmisistä kertovien Tšetsenia-, Ruanda-, Kamputsea- ja Palestiina-kirjojen jälkeen, joista olen hakenut paitsi tietoa myös vahvistusta omalle oikeudenmukaisuuskäsitykselleni ja tarpeelleeni taistella sorrettujen ja alistettujen puolesta.

Jokin vain mättää.

Luulen, että syynä on se, että kirjasta puuttuu ihminen. Siihen on kyllä kirjoitettu montakin, monta hahmoa, mutta heidät on kaikki pantu esittämään jotain. Esittämään jotain elämää suurempaa, kärsineistä kärsivintä, lahjakkaista lahjakkainta, epävarmoista epävarminta. Ja asetelma jatkuu ja jatkuu ja jatkuu, alleviivauksien kera.

Eipä jää epäselväksi, että Mikis Theodorakis on ollut nuorelle Arjalle kerta kaikkiaan koko elämän mullistava kokemus. Ja kreikkalaiset. Ja sanat. Ja sävelet. Ja Pariisi, ah Pariisi.

Voi vinjetti. Ehkä minä vain olisin halunnut kuulla vaikka vähän harvemminkin sanoin, mitä Arja Saijonmaa ihan oikeasti ajatteli ja tunsi. Nähdä jonkun aidon särön, vaikka vitutuksen häivän kaiken tuon ylistyksen keskellä. Kuulla, että on niitä paskoja päiviä 70-luvun ihmisilläkin ollut, vaikka kuinka olisivat taistelleet vapauden puolesta, sortoa ja riistoa vastaan.

Aistia ihan vain jotain puhdasta. Rehellisyyttä.

4 kommenttia:

  1. Viimeinen kappale oli juuri se mikä jää niin monen kuuluisuuden elämänkerrallisista teoksista ja muista henkilö historiaa käsittelevistä teoksista puuttumaan. Annetaan vain se julkisuuskuva mikä ihannoi tiettyä idealismia tai kulttuuria ja välit täytetään paskalla. Ei siis mitää aitoa ja rehellistä niinkuin totesit.

    VastaaPoista
  2. No, yritetään ymmärtää: elämä monumenttinahan ON tietenkin TOSI haastavaa. Niillekin, jotka ovat monumentoituneet jonkinlaisen rahisevan rehellisyyden perikuviksi. Tulee nyt vaikka Vesku Loiri mieleen. Vai onko niinkin, että me taviskatselijat tilaamme idoleiltamme tuon monumenttiolemuksen, "älä koskaan ikinä muutu" - että olisi jotain tukevasti turvallista tuijotettavaa tämän oman risaisen häilyvyyden tueksi?

    VastaaPoista