Ystäväni kirjat

Kysymyksiin on kiva vastata. Lokeroon asettua tai olla asettumatta. Eräässä kauan sitten päättyneessä ihmissuhteessa tein jopa veroilmoituksen toisen puolesta ja pelkästään siksi, että se oli hauskaa, koska se oli loogista. Joku kysyi, minä vain vastasin.

Löysin kaapin perältä keltaisen kirjan, jonka kannessa keekoili 70-lukuinen barbihahmo. Sisältä löytyi paljon pienten tyttöjen unelmia. Joku oli ihastunut Vaahteramäen Eemelin näyttelijään, toinen soitti "kxylobhonia", kolmas inhosi "maksa laatikoa". Oli siellä joku irvileuka isovelikin käynyt suttaamassa valmiiksi painetuille riveille omat lempivärinsä ja urheiluharrastuksensa.

Muistan vielä sen kihelmöivän tunteen, kun joku kaveri antoi täytettäväksi oman ystäväkirjansa. Taas saisin määritellä oman kuvani: värit (hiusten, silmien,
lempi-), numerot (ikä, pituus, puhelin-), harrastukset, mieliteot, sankaruuden siemenet - mutta ennen kaikkea unelmat, toiveet ja sen kaikista mielenkiintoisimman: mitä minusta tulee isona.

Mitähän mahdoin silloin kirjoittaa... Tuossa keltakantisessa ovat nimittäin vain kaverini, en minä. Ei mitään siitä, mikä minä itse olin ja olisin halunnut olla.

Nelikymppisenä sain lahjaksi saman kirjan camp-version, Aikuiset ystäväni, jota kierrätin muutaman vuoden lähipiirissä. Kai aivan samasta syystä kuin lapsenakin: tuntui mielenkiintoiselta nähdä, miten ystäväni näkevät itsensä. Tai miten he haluavat itsensä näyttää.

Verta, hikeä ja kyyneleitä näkyi joka rivillä. Jo menneitä elämänjaksoja, kadonneita unelmia, uskon rippeitä, ja niitä rakennuspylväitä, jonka varaan kukin oli oman senhetkisen todellisuutensa rakentanut. Toteemieläimiä, tunnuslauseita, ja taas niitä parhaita luettuja kirjoja, nähtyjä elokuvia. Sekä mitä haluaisin sanoa tämän kirjan omistajalle. Plus bonuksena aikuisuustesti, jossa sai pisteitä luottokorttien ja Aalto-maljakoiden omistamisesta ja menetti niitä tatuoinneilla ja lävistyksillä... auh asenteellisuutta!

Siinä missä jollekin oli tärkeää sopia odotettuun lokeroon, toiselle se oli kaikkea muuta. Kuitenkin, yhä vain riveiltä näkyi se sama huumaava mahdollisuus kuvata omilla vastauksilla itselleen, kuka minä oikein olen. Tai haluaisin olla.

Ja mitä me tänään teemme, kun mietimme & kirjoitamme fb:ssä, deittipalstalla, blogeissa vastauksia valmiisiin kysymyksiin, luomme itsellemme profiileja, kerromme jotain tai emme paljon mitään? Hahmotamme, hahmottelemme, luomme, lumetamme... Rakennamme kuvaa oliosta, joka olemme tai olisimme, voisimme olla. Ainakin osittain. Näytämme valitut palat. Jo siinä, mitä valitsemme näytettäväksi.

Teemme itsestämme yksilöitä?

Sillä sitähän me haluamme olla. Yksilöitä. Jollain tavalla lokeroon sopimattomia. Itsejämme. Tai ainakin haluamme, että meidät nähdään sellaisina. Että joku näkisi, edes joku.

Voi olla hyvä, voi olla paha. Siis että toimimme näin. Samaahan noilla ystäväkirjoilla lapsena tehtiin, hahmotettiin, katsottiin toiseen. Ainoa vain, että ensin tunnettiin ja sitten vasta kirjoitettiin detaljit kirjaan. Vähän kuin lisäbonuksena avauduttiin vielä vähän lisää - oman ryhmän sisällä. (Ja epäilemättä samoja kirjoja käytettiin myös ilkeilyyn ja karsinointiin, ryhmästä ulos sulkemiseen - kyllä se osattiin jo silloin, kauan ennen irkkiä...)

On kuitenkin olemassa yksi lokerokysymysten laji, johon en ole koskaan pystynyt vastaamaan enkä aio pystyäkään, nimittäin netin deittipalstojen profiilikaavakkeet. Senkään uhalla, että tämän kyvyttömyyteni vuoksi pysyn
luuultavasti loppuelämäni yksineläjänä (tuoreiden lehtitietojen mukaan nimittäin keski-ikäisetkin ovat siirtyneet pariutumaan pelkästään verkossa).

Että miksi? Vaikka siellä kysytään ihmisistä ihan niitä samoja asioita kuin ystäväkirjoissa ennen vanhaan? Silmien värit, pituudet, vailla kainoutta painotkin, harrastukset, motot ja kuukausitulot... No siksi että joka kerta deittipalstojen tullessa puheeksi en voi olla miettimättä, kuka ihan oikeasti haluaa tehdä ihmissuhde- tai edes tutustumispäätöksiä niiden profiilitietojen pohjalta? Kauhistuttaako erilaisuus niin hirveästi vai haetaanko sieltä nimenomaan sitä? Vai halutaanko vain varmistaa mahdollisimman tasainen samanlaisuus? Yllätyksettömyys? Eliminoida etukäteen persoonalliset poikkeamat? Siis ehkäpä juuri kaikki se, mitä minä olen - se yksilö?

No, mitä minä tässä valitan. Sikiöitäkin seulotaan jo ennen syntymää sukupuolen ja sairauksien varalta eikä senkään puuhan eettisyyttä juuri kummastella. Miksei sitten partnereita voisi valita etukäteen täytettävällä hakukaavakkeella (vaikka joku satunnaisgeneraattori saisi varmasti aikaan aivan yhtä onnistuneen lopputuloksen). Ja miettikääpäs miten mukava olisi ollut päästä valitsemaan omat vanhempansa profiilitietojen perusteella etukäteen!

Mutta kun ei. Ei taivu. Ei siihen lokeroon, että jokin niin ulkoinen kuin vastaukseni valmiisiin kysymyksiin voisi kuitenkaan ikinä olla tarpeeksi paljon minua. Ei. Se on vain pysäytyskuva ohikulkijasta, joka voisi olla ihan kuka vaan.

Mutta rakkaat ystävät. Ihan milloin vain täytän taas sen aukeaman ystäväkirjaanne! Ja tuon teille oman kirjani täytettäväksi.