Jälkikirjoitus

Monologin jälkeen dialogi, aivan. Mutta pelkkä puhe ei vielä riitä, vaikka se tulisi kahdesta suusta tai useammastakin. Dialogi ei synny vain äänien määrää lisäämällä. Siihen tarvitaan myös korvat, silmät, kädet - ja taito käyttää niitä. Sekä taju siitä, mitä ollaan tekemässä. Mitä itse kukin on itse tekemässä.

Kerron esimerkin. Tai oikeastaan kolme, kaikki viimeviikkoisen puolivirallisen pikkujoulujuhlasuman hedelmiä.

Numero yksi puhui vain saadakseen minusta käyttövälineen. Tekeytyi tietoisesti salaperäiseksi, vetäytyi sivuun supattamaan vainmeidänkesken ja ehdotti heti toisessa lauseessaan tapaamista joskus, jossain, muualla. Kuvitteli syvämerkitykselliseksi sen, että satuin muistamaan meidän tavanneen ohimennen jossain joskus aiemminkin (herranjumala, voihan sitä sattumalta muistaa vaikka toisen solmion värin ilman, että sillä on sen suurempaa symbolista merkitystä). Mukamyötäili mukakuunnellen ja niin liukkaasti, että putosin kärryiltä. Takaviistosta loisti päivänselvästi jokin hänen vino tarpeensa, jolla ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, että vastapäätä seisoin juuri minä. Siis kuka? Ai se brunetti siellä missäs se nyt olikaan?

Numero kaksi kysyi. Sanoi. Ja kuunteli. Hilpeästi aiheesta toiseen hyppelehtien meni mehevä tunti (keittiöt ovat muuten usein bileiden paras paikka). Kunnes hän innostui saamastaan vastakaiusta ja ilmiselvästi myös minusta (tai sitten vain siitä, että keskusteli NAISEN kanssa) niin riehakkaasti, että astui polleasti näyttämölle, aloitti vuolaan mentaalimonologin ja sijoitti minut katsomoon heijastamaan reaktioita. Tuossa kohdassa mykistyn aina, käsittämätöntä mutta totta. Alkoholillakin saattoi olla vaikutusta asiaan, mutta on se niin hämmentävää. Painopisteen siirtymä, ja miten luotevasti se taas tapahtui: kuin itsestäänselvyys, totuttu roolitus, johon alkutunnustelun jälkeen hulahdetaan. Että nyt puhuu mies ja nainen kuuntelee. No ei muuten kuunnellut kauan.

Ja lopulta numero kolme. Tuli vastaan vaikkei hänen enää koskaan pitänyt tulla. Hän, joka osaa puhua maailman vuolainta pintavirtaa mutta jonka silmät katsoivat suruverhottuina minun silmieni kanssa menetettyä mennyttä, sitä aikaa jolloin puheemme oli niin yhteistä, ettei ihoakaan ollut välissä. Sieluni veli. Enkä minä maailman puhuvin pystynyt hänen kanssan avaamaan suutani enää mihinkään muuhun kuin sanoman, että en pysty. En pysty sanomaan mitään helppoa ja hilpeää, en edes reagoimaan kevyennokkelasti tai iloisenlennokkaasti mihinkään, en hänen kanssaan. Koska en voi enää luottaa. Ja hän tietää sen.

Arvaatte varmasti, mikä näistä kolmesta oli minun asteikollani todellista kommunikointia. Kaikesta huolimatta.