Soitin Sulkeutuneelle. Hän oli sulkeutuneempi kuin koskaan. Se oli kuin tyhjän huitomista, suoraan sanoen paskan puhumiselta kuulostavaa paskan puhumista. Ja mietin ehkä ensimmäisen kerran 25 vuoteen, että miksi ihmeessä edes soitan.
Sääliä se ei ole sillä sitä en tunne. Ja jos tuntisin, pitäisin itseäni pimeänä. Ei.
Enemmän on kyse siitä, että minun ikkunani läpi näkyy sininen taivas, vaahteran punertuvat lehdet ja kaikessa rauhassa vaikka suoraan naapuriin. Ja hän vetää mustat verhonsa tiukasti kiinni, polttaa repsottavat tapetit harmaaksi tupakalla, astuu ulos ovesta vain kaulukset pystyssä ja inhoaa syvästi hissin koneiston kolinaa ja rappukäytävästä kuuluvia askeleiden ääniä.
En minä voi ketään käännyttää uskomaan, että maailman on iso, valoisa, kaunis ja iloinen. Ei se sitä minullekaan aina ole. Ja tiedän tasan tarkkaan, miten sietämätöntä omassa totaalisen todellisessa surkeussopassaan kiemurtelevalle on kuunnella ultrapirteitä reipastumisvinkkejä tai tarinoita onnellisten ihmisten maailmasta. Ei saakeli, ei sitä koskaan.
Mutta jotain asiaa minulla kuitenkin on, aina silloin tällöin. Ja myönnän, joskus teen sitä tikustakin, koska ainakin voin tarjota jos en muuta niin kuuntelemista. Ehkä jopa sen saman vanhan virren loputtomien säkeistöjen virtaa, samoilla sanoilla ja samoista aiheista. Mutta jos edes se ei lähde käyntiin, jotain on enemmän kuin vialla.
Kun näen kapean kaventuneen entisestään, se rusentaa. Ei ihmisen elämän noin pitäisi mennä vaan juuri toisin päin. Laveta, laajeta, polveilla ja virrata, kääntyillä, vääntyillä ja haaroittua. Kerrostua ja sävyistyä, tuottaa uutta. Siis tulla eletyksi.
Mutta mitä voi tehdä, jos älykäs ihminen itse kiskoo luukut joka kierroksella vain tiiviimmin kiinni? Halu uskaltaa ja uskallus haluta ovat kadonneet jo kauan sitten? Eikä lähelläkään oleva saa enää sanoa mistään oikeasta mitään oikeaa.
Eikä enää osaakaan.
Kädetön olo. Päätön.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti