Yksi ihmissuhde katkesi. Katkaistiin. Se oli ollut jo pitkään alamäessä, maistunut vain vaivoin vanhoilta muistoilta ja toistetuilta lauseilta. Kyllästyttänyt, harmittanutkin. Että miksi aina vain, vaikka ei kuitenkaan.
Vielä viime metreillä siihen kuitenkin kasvoi tuuhea kuusi ja auringonkukka, vedessä kelluva valkoinen lumme. Lume.
Ja minä kun olen taipuvainen uskomaan hyvään, toivomaan kaunista ja kuvittelemaan vielä viemäriveden virratessakin olevani raikkaan puron äärellä, en halunnut silloinkaan uskoa, että niin vain olin vihellellyt virvatulen perään.
Oli pakko valita. Teimme leivänmuruista kekoja pöydälle, tässä on risteys. Tuolla tuo, täällä tämä. Ja tätä tietä ei ole - ei, meistä ei tule koskaan paria. On siis vain yksi reitti pois ikuisesta sahaamisesta: kokonaan ulos. Niin kauaspois, ettei näy eikä kuulu enää yhtään mitään.
Ja niin tehtiin.
Sattuihan se. Teki helvetin tiukkaa luopua toiveista, unelmista - vaikka kuinka elähtäneistä ja kulahtaneista. Ja täyttymättömistä varsinkin. Kunnes tuli ensimmäinen valaistumisen hetki: mitä kaikkea sellaista onkaan, mitä minun ei enää tarvitse raahata mukanani!
Ja vielä tulee sekin päivä, kun mikään ei enää muistuta kipeästi siitä, mitä kerran melkein oli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti