Purjehtia satamaan. Asettua aloilleen. Saapua maaliin - ja jäädä sinne? Mikäs sen söpömpää ja takuuvarmasti onnellista.
Paitsi että nykyään ahdistaa jo pelkkä ajatuskin peltitölkistä, jonka reunoja pitkin poukkoillen pitäisi kuvitella seuraavat kymmenet vuodet muuttumattomuutta... Tai siis muuttumista, aivan, mutta vain sen peltitölkin tutuissa rajoissa ja ainoastaan niiden samaan purkkiin joutuneiden sardiinien kanssa. Kirjaimellisesti soosissa.
No, ei sardiineilla siinä vaiheessa enää päätäkään ole ja sen huomaa. Pyrstö sentään...
Muistan aina ensimmäisen oman tölkinavaajani. Siinä kyllä soosit roiskui ja evät heilui! Enkä unohda sitä tunnetta koskaan, kun tajusin purkin olevan auki ja kuulin vapauden vastaavan huutooni.
Maailma on avara ja pelottava, meri ääretön. Vuoret korkeita. Kanjonit syviä. Joten eihän se mikään ihme ole, että ne ikiaikaiset purkit näyttävät yhä vain hyvin houkuttelevalta vaihtoehdolta: onhan niissä lujat seinät ja katto - ikuisen onnen illuusio. Ja ehkä oikeasti on myös niin, että moni vaivattomasti parveutuva sardiini elää aivan tyytyväisenä purkitetun elämänsä loppuun asti. Då så.
Mutta kun toisessa vaakakupissa on tämä ääretön ja koko sen miljoonista osista koostuva liike, en edes harkitse. Niin mielenkiintoinen projekti on sardiinin kadonneen pään metsästäminen! Ja jokainen uusi, tuntematon räjäyttää tajunnan.
Kaikki. On. Mahdollista.
No voi helvetti, kommentoin just sun vastausta tuohon vanhempaan postaukseen ja se mitä sanoin haaveista ja ajatusmaailmasta, olisi pitänyt kirjoittaa tähän. Totta kuitenkin, sardiinipurkki ei tule koskaan riittämään meille sillä sen reunat tappavat meidät - ainakin sisältäpäin.
VastaaPoistaSiis onneksi on meri, meret, ulapat ja universumit!
PoistaEnkä edelleenkään pysty keksimään elämälle mitään muuta tarkoitusta kuin tajunnan laajentuminen. Ja sitähän ei siellä purkissa kovin kummoisesti tapahdu.
Niin ja tietenkin blues ja kaikki muut rytmikkäät liikkumisen lajit ;)