Uneksimisen onnellinen keveys

Auringolla, parvekkeella, hitaalla aamiaisella nautiskelu huumaa päästämään haaveet liikkeelle. Mitä sitten, kun en enää ole sidottu tähän paikkaan - jossa täysin hyvin ja mainiosti viihdyn mutta en aio viettää loppuelämääni -, mitä sitten kun aamiaiseni rytmiä ei enää määrittele yksikään muu tarve kuin omani eikä maantieteellinen etäisyys työstä sido kotiani siihen mihin nyt? Mitä sitten...

Meri. Ykköslähtökohta. Meri niin lähelle, että se tuoksuu. Seuraava kysymys onkin vaikeampi: mikä meri? Tämä rakas Suomenlahti, rakas kallioluotojensa ja matalien mäntyjensä vuoksi, jostain historiasta saakka, eikä kuitenkaan välttämätön. Enää. Oli aika, jolloin se oli kuin napanuora, jostain lapsuudesta asti, aamu-uinti kylmässä, miedon suolaisessa, vihertävässsä vedessä, ja se luotojen välistä näkyvä horisontti, päättymätön. Tunnistan sen, mutta meriä on muitakin.

Atlantti. Kosteasti pisaroiva julma ja vahva, harmaa. Tuulinen, vaarallinen ja houkuttava. Tyyni valtameri, auringonlaskun oranssiksi sivelemät kävelyrannat ja pienet kaupungit pohjoisessa, etelässä köyhät kylät, joiden raiteilla löyhkäsi simpukankuorimurska. Musta hiekka. Ja se ensimmäinen kuulas kulma Välimerestä, jonka sain, Adrianmeren pohja. Niin puhtaan valoisa, vaikka Venetsian ympärillä kuulemma saasteisempi kuin missään.

Vielä monta näkemättä. Biskajanlahti. Sisilian rannat. Pohjanmeri.

Vasta meren jälkeen merkitsee se, mitä haluan tehdä. Muuta kuin kulkea meren rantaa. Jotain käsillä. Jotain päällä. Jotain sellaista, josta saan riittävästi elääkseni. Että pää elää.

Ja kenen kanssa vai yksin? Ei tämä ole edes olennainen kysymys. Yksin tai kanssa. Mutta yksin ainakin. Jos joskus kanssa, då så.

Ihan hyvä tulevaisuus edessä. Kiitos, aurinko. Että silitit.

Kaikki tai ei mitään

Olla vain osittain on kaikista kamalin vaihtoehto.

Luulin monta vuotta, että pystyisin olemaan ihmisten kanssa ystävällisen neutraali, tasaisen kohtelias tai vain arkisen asiallinen. Ja kyllä, tietenkin pystyn siihen töissä ja harrastuksissa, missä ihmiset ovat sidoksissa toisiinsa toiminnan kautta, sattumalta juuri nämä ihmiset ja sattumalta juuri tähän aikaan, täällä.

Mutta silloin kun yhdistävä tekijä on jokin muu, sukulaisuus, tuttavuus, ystävyys - ei, keskitie ei vain aukea minulle. Se on kuin haalea nakki, ei kuuma eikä kylmä. Eikä sitä haaleutta saa piiloon edes sinapilla. Voin pahoin. Ja jätän mieluiten syömättä.

Aiemmin keräsin mehevän suurta sosiaalista ahdistusta tästä kyvyttömyydestä. Etenkin sukulaisten kanssa ja vanhojen kavereiden kanssa. Pitäisihän sitä osata viihtyä tai ainakin vaivautua yrittämään, mutta kun ei. Kun vain niin tyhjää ja mitätöntä ja merkityksetöntä, ennen kaikkea persoonallisesti täysin väritöntä. Eikä kenelläkään toisilleen mitään sellaista sanottavaa, joka poikisi yhtäkään kantavaa ajatusta.

Sitten lopetin yrittämisen. Välttelin tilanteita. Poistuin paikalta pakollisten jälkeen. Aloin ajatella, että hoitakoot muut sosiaalisensa noin, jos niin haluavat ja voivat siinä hyvin. Minä yritän jotain muuta.

Vähemmän. Ja enemmän. Niin on käynyt. Vanhat ystävät saavat rauhassa mennä, vanhat tuttavat myös, ja minä itse - jos siltä tuntuu. Sillä miksi pitäisi olla, millään tavalla, ellei se tunnut hyvältä? Ei miksikään.

Ja sitten kun joku oikeasti osuu, annan kaiken. Pidän hellästi kiinni osuneista.

Vasta silloin tuntuu, että elän.

Menikö tasa-arvo ohi?

Ajattelu jatkuu. Luen Pia Ingströmin kirjaa Lentävä feministi, jossa hän haastattelee 70-luvun suomenruotsalaisia aktiivifeministejä. Käsissä on suuri valaistumisen aika, aivan tavalliset naiset tajusivat, että henkilökohtainen on poliittista ja asiat ovat siten kuin ovat, koska niille ei ole a) tehty b) haluttu tehdä yhtään mitään. Ja ettei maailma koskaan muutu, elleivät he ensin muuta omaa elämäänsä.

Heidän edeltäjiensä, 60-luvun feministien reitti oli muutoksen tie yhteiskunnan olemassaolevia rakenteita pitkin. Päiväkoti- ja aborttilainsäädäntöä, monipuolista itsemääräämisoikeutta. Ihan valtavia muutoksia puolelle ihmiskuntaa ja vielä isompia ihmisille itselleen, joita ne koskivat.

Sen jälkeen kuljettiin jonkin matkaa hyvinkin punaisissa väreissä, joskus värisokeastikin. Mutta puoluepoliittisista rajoituksista huolimatta Lentävän feministin kertojista kuultaa käsittämätön oivalluksen upeus: miten jokainen heistä kuitenkin ponnisti omasta elämästään, kiskoi itseään ylös sokeiden itsestäänselvyyksien suosta, jossa kuitenkin oli kalvanut mutainen tietoisuus siitä, että jotain on oikeasti pielessä. Ja miten naiselta naiselle levisi vahva yhteinen tunne siitä, että heistä - meistä! -jokaisella on oikeus nähdä se pielessä oleva ja tehdä sille jotain. Että se on oikeus ja jopa velvollisuus. Itselle, toisille. Kaikille tyttärille, kaikille alistetuille, kaikille tuleville.

Mietin 80-lukua ja mitä tuosta kaikesta oli silloin näkyvissä, kun itse aloin tulla aikuiseksi. Naistutkimuksen opintokokonaisuudet yliopistoissa. Kääntöpiiri-kustantamo. Teoreettista todentamista mutta missä oli henkilökohtaisuus? Ja korvissa ne usein toistetut lauseet siitä, miten hyvin Suomessa kaikki jo naisilla on. Että ei pidä valittaa, muualla niin paljon huonommin. Oltiinko jo menossa takapakkia?

Susan Faludin Takaisku-kirja avasi silmät sille, että kaikki ei ole kaikesta huolimatta niin kuin pitäisi olla. Että mitään ei ole koskaan saavutettu varmuudella. Hän kirjoittaa kritiikistä ja mustamaalauksesta, jota itsenäiset uranaiset saivat kokea. Syystä että? Heidän paikkansa olisi niin monen mielestä kuitenkin ollut hellan vieressä. Ja jos eivät olleet, olivat itsekkäitä, elleivät peräti uhka yhteiskunnalle.

Silloin tuntui siltä kuin tasa-arvo olisi jo mennyt ohi. Että taas oltiin matkalla alas laaksoon, jossa joka hetki pitää olla valppaana, etteivät vanhat lonkerot vedä huomaamatta mukaan kymmeniä vuosia taaksepäin, kaikkeen siihen, mistä pari edellistä sukupolvea jo onnistui repimään itsensä irti.

Järisyttävä back to the stone age -keskustelu on jatkunut 90- ja 00-luvun. Hyvä äiti, paha äiti, kotona vai ei-kotona, itsekkäät pihtarinaiset, kylmät itsekkäät urakeskeiset äidit, joiden vuoksi lasten mielenterveysongelmat räjähtävät käsiin, 82,6 sentin euro... mutta missä olivat isät, kun tuo kaikki tapahtui??

On mentävä juurille. On mentävä omille juurilleen. Ja kuin Lentävä feministi, otettava kiinni niistä oman arjen asioista, joissa jotain on pielessä. Nostettava itsensä siitä suosta, niistä alistavista asenteista, joihin ympäristö on saanut uskomaan, ja luettava itsensä vapaaksi. Ei ole pakko olla, ellei ole hyvä olla.

Siksi on tehtävä muutos. Monta muutosta. Itse.

Hiipivä asenteellisuus

Sukupuoliroolineutraali kasvatus on ainoa tie tasa-arvoon. Mutta miten onkaan niin hemmetin vaikea havaita niitä salakavalia reittejä, joita pitkin ajatukset luiskahtavat tuttuun ja tavanomaiseen yhteiskunnalliseen roolitukseen biologisen sukupuolen perusteella!

Viime aikoina ovat ärsyttäneet erityisesti Lehden, sen suurimman, ns. perhesivut. Sukupuoliroolijako otetaan siellä nykyään niin valmiiksi annettuna ja artikkelit keskittyvät pääasiassa vahvistamaan vanhoja kliseitä. Vesipyssytestissä kohderyhmänä ovat vauhdikkaista taisteluleikeistä pitävät pojat. Siis pojat, ei lapset. Ja museon leikkikalunäyttelyn esineistä kerrotaan kuin todisteena siitä, että pojat ovat aina halunneet leikkiä moottorivempaimilla ja tytöt hoivata nukkeja ja sitä sääntöähän ei mikään muuta. Hohhoijaa. Tuliko mieleen, mitä noillakin yleistyksillä taas voitettiin? Että hei sinä tyttö siellä pää auton konepellin alla, olet kyllä tosi kummallinen. Varmaan ihan melkein poika?

Mutta kuka lapsi mitään tajuaa haluta sen perusteella, mikä värkki vaipoista löytyy, ellei roolinmukaisia virikkeitä tuoda ahkerasti tarjottimella ja toisella kädellä vedetä verhoa väärien kiinnostuksen kohteiden eteen? Ei tasan tajua. Se ikkunalaudalle kiipeävä yksivuotiaskin voi nimittäin olla ihan yhtä hyvin tyttö kuin poikakin, samoin nuken poskea silittävä empaattinen kullannuppu.

Eikö pääasian tulisi olla se, että molemmilla on tilaa olla sellainen kuin on ja valita oman elämänsä toteuttamiseen tarvitsemansa reitit ihan ilman ulkopuolellta tulevia sukupuoliroolipaineita?

Sitä tilaa tuo ikikankea uusfakkiutuminen syö kovaa vauhtia. Ja tulee taas vaikeammaksi meille aikuisillekin olla sellaisia ihmisiä kuin olemme, biologiasta riippumatta. Siis yksilöitä, kaikkine mahdollisine lahjoinemme ja mielitekoinemme.

Kovin on yhä vain pelottavaa päästää irti kivikauden sukupuoliroolijaosta. Siitä kiinni pitäminen, jota ei enää voida perustella edes koneellistamattoman maatalousyhteiskunnan olosuhteilla, palvelee aivan varmasti jonkun tarpeita. Mutta kenen, kun ei kerran meidän itsemme?

Lisää syitä olla feministi ja jatkaa ajattelua.

Lukuvinkki: Marianne Grabrückerin jo yli 20 vuotta sitten (!) kirjoittama kirja Siinäpä vasta kiltti tyttö (suom. Helene Bützow, kust. Kääntöpiiri 1991).

Älä unta näe

Uneksija otti jälleen yhteyttä. On kesäkuu, on valoa ja lämpöä, on aika jolloin tapasimme. Siitä on monta vuotta ja monta vuotta hän on tehnyt samalla tavalla: laittanut vanhoja lämmittelevän viestin juuri samaan aikaan.

Minusta ei tuntunut miltään. Hänestä oli selvästi tuntunut. Hän oli nähnyt unta, unessa minut, olin ollut läsnä, hänen vierellään... tarpeeksi syitä kuvitella, että samaan aikaan toisaalla olisin kovasti intensiivisesti ajatellut juuri häntä. Hän oli telepatiakuvitelmansa lumoissa, minä täysin aistiton.

Tai oikeastaan vielä enemmän: olin kylmä. Jopa ärsyyntynyt. Piti vähän ponnistella, että en olisi kuulostanut tylyltä, kun vastasin (ja tietenkin vastasin): kuulostaa tavalliselta kesäuusinnalta. Ei sen kummempaa. Tuttu ilmiö.

Kuulkaa siis hyvät kaihoisat kesälesket ja muut yöttömän yön tuijottelijat: se mikä on kerran kesäkuussa saattanut olla kivaa, ei välttämättä ole sitä enää seuraavana vuonna eikä varsinkaan siitä eteenpäin. Ei. Kesäpukki on aivan yhtä rasittava legenda kuin jouluinen veljensä - ja kuka ihme haluaisi samat lahjat joka vuosi? Toisto tappaa kaiken luovuuden.

Ärtymyksen jälkeen tuli kuitenkin vielä inhimillisyys ja muistin Edu Kettusen laulavan: "En se ole minä joka sisälläsi huutaa."

En olekaan.

Muista se ensi vuonna, kun kesäkuu taas koittaa.

Naama ummessa

Joskus kauan ennen sosiaalista mediaa oli aika jolloin sosiaalisuus tuntui siltä kuin joku poraisi reikiä minuun ja valuisin niiden kautta ulos, ulos minusta.

Kyllä, silloin kauan sitten oltiin myös kovasti sosiaalisia, pidettiin ihmisiin yhteyttä ja jaettiin asioita heidän kanssaan. Minulla on vieläkin tallella niitä kirjeitä ja postikortteja, pinkoittain. Puhumattakaan puheluista: vaatehuoneen oven alta luikerteleva jatkojohto kertoi, että paikallispuhelun hinnalla meni tunti jos toinenkin.

Kun sen sai valita itse, se tuntui hyvältä. Ne ystävät, jotka puhuivat samaa kieltä. Ne joilta tuli kirjeitä ja kortteja, odotettuja, sanoja ja kuvia. Ja joille lähetin samaa tavaraa samalla mitalla.

Mutta sitten ne tilanteet, jolloin piti olla sosiaalinen vain siksi että täytyy. Koulussa kaikkien kanssa. Työssä toisille. Kadullakin.

Pahinta olivat kahvipöytävierailut sukulaisiin. En vain voinut tajuta silloin enkä tajua nytkään, miksi pitäisi puhua puuta heinää arjen silminnähtävistä yksityiskohdista kokonaisen lauman kera, kun saman ajan voisi käyttää uppoamalla syväanalyysiin yhden tai kahden samanmoisen kanssa.

Keriä, kehittää, luodata. Rikastua. Hengittää.

Siksi on niin vaikea ymmärtää, että nykymuodikas verkkososiaalisuus voisi olla yhtään sen kummoisempaa kuin eläminen reikäjuustona.

Kuoleman salliminen

Tunnen ihmisen, joka kulkee elvytyskielto taskussaan. Hän ei halua elää kauemin kuin hänen elämänsä kestää. Minusta se on kunnioitettava toive.

Missä menee se raja, jonka tällä puolella kunnioitamme elämää ja toisella puolella halveksimme sitä pitkittämällä hengissäpysymistä hyvinvoinnin kustannuksella? Miten nähdä se jokaisen kohdalla erikseen, siinä yksilöllisessä kohdassa, missä se väistämättä onkin?

En usko, että vapaamielisimmässäkään yhteisössä voidaan sopia tarkasti, milloin toisen ihmisen kuoleman avustaminen voisi olla luvallista ja laillista ja milloin ei. Mutta toivon, että voitaisiin edes yrittää sopia siitä, mitä tarkoittaa kuoleman salliminen.

Kuoleman salliminen sille, joka sitä todella haluaa. Oikeasti rehellisesti jatkuvasti todella. Ja jonka fysiikka on siinä kunnossa, että elämä ei tule tarjoamaan hänelle parmpaa olotilaa vaan ainoastaan tasaisen liukumisen kohti kivuliasta huonompaa.

Kuoleman salliminen sille, joka haluaa lähteä silloin kun vielä tuntee itsensä itsekseen.

Kuoleman salliminen sille, joka on etukäteen halunnut varmistaa, että hänen ruumiinsa ei päädy roikkumaan rikkinäisenä letkuissa ilman pisaraakaan henkistä elämää.