Salaa ajateltua

Ensimmäinen niin lämmin lauantaiaamu, että pitkä kahvi baarin terassilla tuntui ainoalta oikealta valinnalta. Otin kirjan mukaan. Mutta viereisen pöydän pariskunta vei ajatukset harhateille.

Olivat ilmiselvillä ensitreffeillä. Kävivät läpi olemisen perusteita: opiskelua, harrastuksia, ajanviettotapoja. Yksi kysyi, toinen vastasi. Nainen ehkä innokkaampana, ehkä vain puheliaampana piti piteneviä monologeja, nojautui ryhdikkäästi miestä kohti. Suu vauhdissa.

Mies puolestaan vetäytyi aina vain kauemmas kohti tuolinsa selkänojaa, painautui nyökytellen sen syliin, kunnes hiljeni kokonaan pää syvällä hartioiden välissä.

Kuuntelin tapaa, jolla nainen maalasi kuvaa itsestään. Hyvä ettei kaivanut koulutodistuksia käsilaukustaan, niin perustellinen oli historiakatsaus. Lukio, opiskelu, järjestö- ja yhdistysaktiivisuus. Menestys nuoruudenharrastuksissa sekä nopea aikuistuminen ulos niiden piiristä. Miten reipasta! Siis tunnollisuudesta huolimatta kuitenkin ehdottomasti oman tiensä kulkija, ei lainkaan mikään laumasielu. Ja varmasti myös iloinen, huumorintajuinen, urheilullinen, kiltti, lempä ja eläinrakas. Oikea kaupunkikypsä luonnonlapsi, jokaisen poikamiehen unelma!

Masensihan se etäämmältäkin. Teki mieli sanoa, että älä tyttökulta yritä niin hirveästi. Ei sillä mitään merkitystä ole, montako laudaturia tai montako ulkomaanmatkaa. Ne ovat kuitenkin vain kehyksiä. Rajaavia raameja, joiden sisälle voi kyllä olla kätevää maalata herkullinen laatukuva itsestään mutta myös erittäin helppo jäädä jumiin - ja yhtäkkiä elämä onkin toisaalla.

Paljon mielenkiintoisempaa meistä kaikista olisi ollut kuulla, mitä ajattelet. Vaikkapa kuolemanrangaistuksesta, tonnikalan liikakalastuksesta tai USA:n sosiaalipolitiikasta.

Rajoja ja raivopäitä

Johonkin raja pitää vetää mutta mihin. Kun varhaisteini juniorilihaskimppu karjuu ja haukkuu sata lasissa, kiroilee, vittuilee ja silpoo säälimättä sanoillaan, tekee varsin nopeasti mieli vetäistä täyslaidallinen aikuisen älykkyyttä päin näköä. Sarkasmia, ivaa ja ironiaa, alistavaa halveksuntaa, ja jos ne eivät riitä, täyttä diktatorista ylivaltaa. Että tulisi edes hetkeksi hiljaista.

Ja kuitenkin yritän niin pitkään kuin mahdollista pitää eläimellisen itsepuolustusvaistoni sordiinolla. Pysyä rauhallisena ja järkevänä (on muuten helvetin vaikeaa, kun jokaista sanaa ja äänensävyäkin matkitaan, väännellään ja irvataan), antaa tilaa ja tukea ja olla vaan. Jos vaikka tulisi tarvetta tasapainoisen aikuisen läsnäololle ja kannustavalle kasvatuskeskustelulle.

Vaan eipä yleensä tule. Tai ehdi tulla, ennen kuin kuitenkin räjähtää. Perkele. On kyllä monta kertaa tullut mieleen, että mitkä ihmeen varajeesukset lastenkasvatusoppaita oikein kirjoittavat. Että miten moninkertaisella kärsimyksellä sillä alalla sen kirkkaimman kruunun saa? Tai kuinka perusteellisesti pitää itsensä nielaista olemattomiin, ettei vain vahingossakaan tulisi vaurioittaneeksi lastaan?

Sillä ärähtää se äitikin, kun tarpeeksi ärsyttää. Ja vetää sitten rajan siihen kohtaan: toisen päältä ei kävellä, ei edes omat pennut. Ei sellaiseen luuloon pidä kenenkään päästä kasvamaan.

Ja miten tuo rakas raivopää voisi koskaan löytää rajansa, ellei hän saa nähdä ja kuulla, missä se minulla kulkee?

Pieniä kieliä

Joskus vuosia sitten yliopistolla nuorehko kuulapää professori povasi reippaasti suomen kielen katoamista seuraavan viidenkymmenen vuoden aikana. Nautiskellen mahdollisuudestaan provosoida viattomia kuulijoitaan hän julisti radikaalia näkemystään aika monta kertaa useammin kuin kerran. Että kohta rytisee, näette vielä!

Olisiko se sitten maailmanloppu? Vai vain darwinistisen tyynesti hyväksyttävissä oleva minimalistinen muutoksen hetki? Hyttysen inahdus globaalin kielikunnan kokonaisevoluutiossa?

Niin paljon minussa on moniäänisyydestä nautiskelevaa lingvistiä, että jokainen katoava vatja ja liivi kyllä hetkauttaa, ainakin hetken. Haikea ajatus siitä, mitä juuri sillä kielellä pystyttiin sanomaan niin kuin ei millään muulla koskaan. Ja keitä ne olivat, jotka niitä sanoja käyttivät. Huutaen, itkien, hellien...

Se sama lingvisti liikuttuu syvästi myös jokaisesta inarinsaamelaislasten kielipesästä. Että jotain voi saada pelastettua, joka on jo melkein hävinnyt! Että joku välittää niin valtavasti sanoista ja niiden mukana kulkevasta historiasta, kuulumisesta johonkin, että haluaa noin ehdottomasti antaa sen lapsilleen.

Eipä tämä kai koskettaisi niin paljon, ellei oma sukuni suorastaan pullistelisi yksisilmäisiä kielenvaihtajia. On vain otettu kylmästi oman kielen tilalle toinen, se ympäristössä yleisempi tapa puhua. Piilouduttu vieraaseen vaatteeseen. Vaikka niin helposti olisi voinut siirtää seuraavalla sukupolvelle koko valtavan avaran maailman, kaksi tai kolmekin kieltä.

Mutta ehkä kyse ei olekaan tietämättä tuotetusta vahingosta vaan täysin tahallisesta teosta. Sillä jos ei ole kieltä, eipä tarvitse paljon sanokaan. Tai: jos ei ole sanomista, mihin sitä yhteistä kieltäkään tarvitaan?

Siisteys on katsojan silmässä

Hämmentää se epämukavuustila, johon nuorison lattialla lojuvat vaatekasat ajavat mieleni. Yritän useaan otteeseen rankkoja siedätyshoitoja, mutta jokin vain mättää. Eikä kyse ole huusholliestetiikasta, ei epäonnistuneen siisteyskasvattajan turhaumasta eikä myöskään pelosta, että törkyiset tavaravuoret entisen lastenhuoneen lattialla kohta sikiävät lauman iloisia loiseläviä.

Saan kiinni kahdesta asiasta, joilla on selvästi jotain syvällistä tekemistä tämän kanssa. Ensimmäinen niistä on Järjestys. Siis sellainen autuaaksi tekevä turvallisen mielihyvän huipentuma, joka syntyy siitä, kun kaikella on paikkansa ja kaikki paikallaan. Tila, jota ilman mieli natisee. Muuttumaton maailmanjärjestys, jonka jokainen osa on huolellisesti hallinnassa. Sellainen kuin kotona. Kuin lapsena.

Hiukan kiusallista nähdä näin suoraan juurille, myönnän. Mutta tuossa syvään ympätyssä järjestyksenkaipuussa on myös hieno käänteinen puolensa: ei ole vain yksi tai kaksi pahaa oloa, jotka on nujerrettu käsin tiskaamalla tai vaatekomeroa siivoamalla. Taattu toimintamalli! Että kiitos vaan, äiti. Ei niin paljon pahaa ettei jotain hyvääkin.

Se toinen vaivaava asia on kuitenkin vielä syvemmällä: välittäminen. Välittäminen toisista ja siitä miltä heistä tuntuu. Ja tämä on se ainoa oikea perustelu, jolla voin vaatia lattiatilan raivaamista kävelykuntoon vähintään kerran viikossa. Tässä kodissa kun asuu monta ihmistä, joilla kaikilla on oikeus viihtyä. Ja jos kuutena päivänä viihdytte te, seitsemäntenä on minun vuoroni.

Tulipa jumalainen olo.

Kaukaa lähelle

Muualla, matkalla, muissa maissa on kuin päähän puhkeaisi uusia silmiä ja korvia. Oma kaiken täyttävä jokapäiväinen haihtuu mielestä ja poissaolosta tulee nahattoman totaalista läsnäoloa. Ennen kaikkea itselle.

Muualla, matkalla, muissa maissa tulee myös ymmärrettyä uusia yhteyksiä. Ajatukset kulkevat selkeinä säteinä aivojen läpi ja kytkeytyvät seiteiksi. Tulee näkyviin solmuja, herää tunteita. Niitä on hyvä kääriä rullalle ja panna talteen pesäänsä. Tai pureskella läpi. Sylkäistä suustaan.

Ja sen teen.

Näin käy, kun aikaa on paljon ja päätehtävänä vain oleminen. Hitailu vieraan kaupungin kaduilla paikkaa mielestä monta rikkinäistä palaa.

Ne taskussa arkeen.

Vieläkin ihan hellänä

Jatkoa eiliseen: mitä haluan tehdä omilla käsilläni. Pestä jonkun hiukset? Kyllä. Testi: kenen päätä haluan koskea niin kuin kampaaja kädet koskivat minua? Tietenkin tiedän itse kenen, ja olkoon hänen nimensä tässä Antaa & Ottaa -maailmassani vaikkapa Dr. Jekyll.

Kipeäksi asian tekee se, että hänen päänsä ei ole ulottuvillani. Mutta mielenkiintoista tämän hellyysjatkumon kannalta on se, että käteni eli tuntosarveni elleivät peräti tunnesarveni (sarvet, tosiaankin) tiesivät heti, minne olivat matkalla.

Siispä: Kenen jalat haluaisit hieroa? Kenelle tehdä voileivät valmiiksi? Kenen poskilta nuolla kyyneleet?

Ihan hellänä

Kampaaja pesi hiuksiani. Ote oli oranssi, tasainen mutta kunnioittava. Pyörivillä liikkeillä hän kuljetti sormenpäitä pitkin hiusrajaa, levitti ne hetkeksi koko kallolle, paineli, pysähtyi ohimoille. Pidin silmät kiinni, ettei vettä valuisi. Silmistä. Tuntui niin hyvältä.

Päänahkani muisti jotain, mitä minä en enää muistanut: miltä tuntuu, kun joku pesee hiuksiani ja koskee päätäni hyvin käsin. Minulla ei ole mitään mielikuvaa siitä, että kukaan olisi koskaan tehnyt niin. Siis edes pessyt hiuksiani. Vaikka varmasti on. Mutta en muista yksiäkään tuollaisia käsiä, en hetkiä, en niihin liittyviä puheita. Vain jonkun silmissä kirvelevän shampoon, vedestä liukkaan pesuhuoneen penkin.

Miten kauan siitä täytyy olla. Ja missä ovat olleet kaikki kädet sen jälkeen?

Positiivista räimettä

On ollut aina vähän vaikea tajuta taistelumättöleffojen suurta suosiota. Ne ovat niin järisyttävän kaavamaisia, että hyvän ja pahan kamppailun yksiulotteisuuden tajuaa sokeakin, jos ei muuten niin ääniefekteistä. Ja oli areenalla sitten inkkareita ja länkkäreitä tai aavikkosotureita ja autoiksi muuntautuvia jättiläisrobotteja, ei ole koskaan yhtään liian vaikea arvata, kuka saa symboloida länsimaista valkoista oikeaa yksilöä ja kuka vierasta, vaarallista ja tuntematonta massaa (itää, mustaa, punaista, keltaista, pimeää, kylmää, kommunistia, muslimia...) Hiukan turhan yksinkertaista indoktrinaatiota, vaikka samaahan sitä on Disneyn piirretyissäkin.

Mustapukumiesten ja geeliponnarinaisten roolittamia agenttielokuvia en ole koskaan jaksanut katsoa  edes parodiamielessä, saati tulevaisuuteen sijoittuvia totaalituhodystopioita, joissa rusennetaan ja räjäytellään pilvenpiirtäjiä kuin tulitikkutaloja. Kun elokuvasta yksinkertaisesti ei tule nautinnollisen hyvää vain siksi, että sillä on helppo säestää popcornin syömistä.

Enpä siis olisi ikinä uskonut, että äityisin kehumaan jotain tuon suuntauksen elokuvaa. Ja vielä fantasiaa, lajityyppiä, joka on niin kirjoina kuin elokuvinakin herättänyt minussa lähinnä pitkästymiseen verrattavan tunteen. Siis että miksi pitäisi keksiä kokonainen uusi maailma ja sen jälkeen tehdä siellä kaikki ne samat typeryydet kuin mitä tässä omassa ihmismaalimassamme on tehty? Sotia myöten. Ei ihan ymmärrä, edes vertauskuvallisesti.

Mutta nyt siis kehun: Titaanien raivoa! Olipa mehevä kokemus. Ja tuskin se pelkistä 3D-laseista johtui.  Ehkä se oli tuo tuhti annos kreikkalaista mytologiaa, joka sai minut pauloihinsa? Zeus ja Haades yrittävät pitää kurissa Kronosta, pahaa riehuvaa laavaukkoa, jonka pääseminen vapaaksi olisi maailman loppu. Ja kun heidän voimansa alkoavat ehtyä, saapuu paikalle puolijumala Perseus. Epäröiden, haparoiden kuin ihminen, mutta jumaluutensa löydettyään niin ylivoimaisena, että ihan palautui usko. Ihmiseen? Vai puolijumaluuteen? No, vaihteeksi ei ainakaan amerikkalaiseen oikeusjärjestelmään.

Mene tiedä. Mutta hyvät vibat jäi leffasta. Ekstrabonuksena hauskat britti- ja irlantilaisaksentit, joilla arvon jumalat puhuivat...

This keeps me rolling!

Kevään ensimmäinen päivä pyörän päällä. Aivan mah-ta-vaa! Kun koivet polkee, pää puhdistuu. Ja pakokaasuja nolla. Tartu stongaan!

Haulikolla niskaan

Miten helvetissä joku ihminen (mies) voi saada päähänsä, että hänellä on oikeus tappaa toinen ihminen (nainen)? Tarvitseeko sitä edes yrittää ymmärtää? Selittää syitä, taustoja, kulttuureita? Kun kerran toisen ihmisen elämän lopettaminen vain on, kaikissa olosuhteissa, absoluuttisesti väärin.

Mutta selitetään silti. Hyviä selityksiähän ei ole - siis sellaisia, joiden avulla toisen tappamisesta tulisi oikea teko. Sen sijaan pahoja selityksiä on paljon. Otetaan niistä yksi: omistamisen harha.

Kun omistan jotain, saan tehdä sille ihan mitä haluan. Sotkea kotini. Myydä autoni. Heittää kännykän seinään. Tukistaa lastani? Tappaa vaimoni? Tai sen naisen, joka ei halunnut seurustella kanssani?

Piirräpä paperille kuva itsestäsi. Piirrä sen ympärille piiri, jonka sisäpuolella on kaikki se, mitä omistat eli mille saat tehdä ihan mitä haluat. Piirin ulkopuolelle muut tärkeät jutut. Jos tuottaa vaikeuksia erottaa rahalla irtoavia ja elämältä lahjaksi saatuja aineettomia asioita, piirrä vaikka kaksi eri kuvaa. Ja nyt silmä tarkkana - mitä tuli piirin sisälle, mitä sen ulkopuolelle?

Bingo. Esineet. Ihmiset. Kaksi eri asiaa.

Rajatapauspohdintoja varten vinkki: Keskeinen kysymys kuuluu, kuka saa päättää. Ja millä perusteella. Ja sitäkin kannattaa miettiä, missä kohdassa toisen ihmisen rinkuloita haluaisit itse seistä.

Että näin on, pojat. Koittakaa ymmärtää, että se ainoa, mitä te omistatte, on oma päänne. Ja jos siellä killuu kuvitelma, että maailma on hallinnassanne vasta kun toinen ihminen on jyrätty, toisen tahto ja toiveet nuijittu teidän muottiinne, huutakaa apua ja lujaa. Siis ennen kuin keksitte haulikon tai puukon tai nyrkin. Silloin nimittäin mikään ei ole enää lähellekään hallinnassa eikä edes kohtalaisessa kunnossa.

Tasan samanlaiset

Globe Hopen idea hivelee sielua: ylijäämämateriaalin ja kerran (tai montakin kertaa) käytetyn nokkelaa henkiinherättämistä. Kaikelle on käyttöä! Ehkä jopa kaikille. Mutta missä on tuon ihanan uusiokäyttöfirman näppäräsormisten jumalten apulaisten värisilmä ja materiaalitatsi? Kun kurkistaa iloisen pussukan sisuskaluihin ja sieltä karjuukin vastaan hirvittävä tunkkaisenkuollut kuosi, haihtuu toivo. Tai no, ainakin halu ostaa. Samoin itkettää jo etukäteen läpikuultavasta verhokankaasta taiotun vinkeän käsveskan väistämätön lyhytikäisyys. Enkä kestä ajatusta siitä, mitä laukulle tapahtuu, kun kova ja pehmeä tikataan rinnakkain. Aivan. Se pehmeä kuluu väkisin puhki kauan ennen kovempaa.

Puntaroin käyttöarvon ja itseisarvon välillä, mutta onko yhtä ilman toista? Haluanko siis kestävän ja käytännöllisen, jota ei tarvitsisi ihan heti taas leikata tilkuiksi ja rakennella uudestaan? Armeijan ylijäämäkankaista Globe Hopekin tekee vaikka millaisia reippaita reissukasseja. Vai riittäisikö tällä kertaa ainoastaan kaunis - sellainen, jota katsoessa ja kosketellessa voi aidosti nauttia? Siis muustakin kuin tiedostavan kuluttajan hyvästä omastatunnosta.

Taidanpa ottaa ja ommella vanhoista kankaanlopuista omanlaiseni olkalaukun. Kestävän ja kauniin, joka täyttää tarkoituksensa.

Vielä on toivoa.

Reunat kauniisti kurtulla

Vanheta kuin tulppaani. Siinä tavoitetta tuleville vuosille. On takatalvinen pitkäperjantai, taivas roiskii räntää ja nuo vain puskevat vartta maljakossa vielä viikonkin jälkeen. Kaartuvat vauhdikkaasti laitojen yli, ojentavat kaulojaan ja aukeavat yhä valoa kohti, vaikka terälehdet jo tipahtelevat! Mitä siitä jos tulenpunainen väri on hiukan haalennut ja vihreä kellastumaan päin. Yhtä juhlaa viimeiseen saakka.

Tästä se alkaa. Valoa!