Tämän Antaa & Ottaa -kokeilujakson päätteeksi voin vain toivoa, että joku 387 sivuillakävijästäni on kaikessa hiljaisuudessaan saanut näistä riveistä edes ajatuksia. Minä olen, sekä ne lukemanne että paljon myös siitä, miksi olen ne kirjoittanut näkyviin tätä kautta. Ja miksi joitain muita ajatuksia taas en.
Senkin tiedän, miksi alkuinnostuksen jälkeen niin minulla kuin monella muullakin on tullut varsin pian innonlopahdus: sillointällöinbloggailussa piilevät hennot hauskat piirteet eivät milloinkaan voita naamatustenjutustelua. Eikä monologi dialogia.
Ja kissa sylissäni puhuu enemmän kuin tuhat sanomatta jätettyä sanaa.
Siis kiitos. Ja tässä muodossa hyvästi.
sunnuntai 14. lokakuuta 2012
maanantai 1. lokakuuta 2012
Skannailua
Aamiainen on iloni. Erityisesti hotelleissa.
Ei, en tarkoita sen kokoa tai monipuolisuutta, vaikka voihan siitäkin repiä päiväänsä pelastuksen. Että tarjolla on neljää erilaista jogurttia, hedelmäsalaattia (ei purkista), persikoita (purkista), muroja, myslejä, jyviä, pähkinöitä, hilloa ja marjoja. Sämpylöitä, paahtoleipää, mustaa kokojyväleipää (jyvät kokonaisina), croissantteja. Cheddaria, camembertia, tuorejuustoa, emmentalia, luostarijuustoa. Lihoja en luettele kun en niitä tunne, paitsi metwurstin. Tomaattia, kurkkua, maustekurkkua, paprikaa. Pekonia, munakokkelia, keitettyjä munia, paistettuja munia, nakkeja, paistettuja sieniä, paistettuja perunoita, mätitahnaa. Kahvia (tällä kertaa tosi pahaa), teetä. Kuutta erilaista tuoremehua.
Se enempi ilo tulee salakatselusta. Leikin nimi on "Kenet ottaisin aamiaisseuraksi" ja sitä ehtii hyvin pelata monta kierrosta tuoremehun ja viimeisen kahvikupillisen välillä.
Aika monta en ottaisi:
- ranskalaisittain hyvin pukeutunutta liehulettiä viilettäjää, joka haukkaa sämpyläänsä jo matkalla pöytään aina yhtä tietoisena siitä, että hänet kyllä aina huomataan
- ylikasvanutta rokkaria, joka käyttää viisi kiloa liian pieniä farkkuja, sanoo huomenta ja istuu viereiseen pöytään mutta ei sen jälkeen keksi mitään, mistä voisi jatkaa keskustelua
- lehteään äkäisin liikkein selaavaa bisnesmaailman mykkää kivikasvoa, jonka aamiainen koostuu mustasta kahvista ja näkkileivästä
- kirjavaan raitapaitaan ja verkkareihin naamioitunutta tekoreipasta ryhmäturistia, jonka annokset ovat luokkaa ruotsinlaivan noutopöytä potenssiin kymmenen, koska niistä kerran on jo maksettu ja kaikki on siis ilmaista
- alistuvasti kumaraan painunutta ihantavallistamiestä, joka seuraa katse lautasessa vaimoaan kuin koira (no, onneksi hänellä on jo seuraa vaimostaan)
Jonkun ehkä kuitenkin:
- sen joka luki älykkölukulasit silmillä aamiaisensa kanssa oikeaa kirjaa ja kirjoitti ajatuksensa muistiin, ennen kuin käveli ultrarauhallisin askelin hakemaan toisen annoksen tuoremehua samaan lasiin
Mutta vain siinä tapauksessa, että hän osaisi myös avata suunsa ja jutella. Sillä ihan kaikista karmeinta tässä maailmassa on katsella pariskuntia, joilla ei ole edes aamiaispöydässä toisilleen mitään sanottavaa.
Ei, en tarkoita sen kokoa tai monipuolisuutta, vaikka voihan siitäkin repiä päiväänsä pelastuksen. Että tarjolla on neljää erilaista jogurttia, hedelmäsalaattia (ei purkista), persikoita (purkista), muroja, myslejä, jyviä, pähkinöitä, hilloa ja marjoja. Sämpylöitä, paahtoleipää, mustaa kokojyväleipää (jyvät kokonaisina), croissantteja. Cheddaria, camembertia, tuorejuustoa, emmentalia, luostarijuustoa. Lihoja en luettele kun en niitä tunne, paitsi metwurstin. Tomaattia, kurkkua, maustekurkkua, paprikaa. Pekonia, munakokkelia, keitettyjä munia, paistettuja munia, nakkeja, paistettuja sieniä, paistettuja perunoita, mätitahnaa. Kahvia (tällä kertaa tosi pahaa), teetä. Kuutta erilaista tuoremehua.
Se enempi ilo tulee salakatselusta. Leikin nimi on "Kenet ottaisin aamiaisseuraksi" ja sitä ehtii hyvin pelata monta kierrosta tuoremehun ja viimeisen kahvikupillisen välillä.
Aika monta en ottaisi:
- ranskalaisittain hyvin pukeutunutta liehulettiä viilettäjää, joka haukkaa sämpyläänsä jo matkalla pöytään aina yhtä tietoisena siitä, että hänet kyllä aina huomataan
- ylikasvanutta rokkaria, joka käyttää viisi kiloa liian pieniä farkkuja, sanoo huomenta ja istuu viereiseen pöytään mutta ei sen jälkeen keksi mitään, mistä voisi jatkaa keskustelua
- lehteään äkäisin liikkein selaavaa bisnesmaailman mykkää kivikasvoa, jonka aamiainen koostuu mustasta kahvista ja näkkileivästä
- kirjavaan raitapaitaan ja verkkareihin naamioitunutta tekoreipasta ryhmäturistia, jonka annokset ovat luokkaa ruotsinlaivan noutopöytä potenssiin kymmenen, koska niistä kerran on jo maksettu ja kaikki on siis ilmaista
- alistuvasti kumaraan painunutta ihantavallistamiestä, joka seuraa katse lautasessa vaimoaan kuin koira (no, onneksi hänellä on jo seuraa vaimostaan)
Jonkun ehkä kuitenkin:
- sen joka luki älykkölukulasit silmillä aamiaisensa kanssa oikeaa kirjaa ja kirjoitti ajatuksensa muistiin, ennen kuin käveli ultrarauhallisin askelin hakemaan toisen annoksen tuoremehua samaan lasiin
Mutta vain siinä tapauksessa, että hän osaisi myös avata suunsa ja jutella. Sillä ihan kaikista karmeinta tässä maailmassa on katsella pariskuntia, joilla ei ole edes aamiaispöydässä toisilleen mitään sanottavaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)