Uusi iho

Tänä aamuna tuntui pitkästä aikaa herätessä siltä, että peiton poimuihin painautuneella vartalollani olivat vihdoin taas kaikki osat paikoillaan, ja ennen kaikkea iho.

Olen kaivannut sitä tunnetta, syksyn pimeyteen taas kerran melkein kokonaan kadonnutta tuttua olemassaoloa, kypsää jäsenten harmoniaa, jota on nautinto itsekin silittää ja venytellä. Tuntui hyvältä saada se takaisin ja varsinkin juuri tänään, vuoden viimeisenä päivänä.

Ehkä juuri siksi, että on vuoden viimeinen päivä eikä ensimmäinen.

Huomenna uuden tuntua olisi kuitenkin ehtinyt jo odottaa, pystynyt jopa kuvitelemaan sen vaikka vain siitä syystä, että sellaisia kuuluukin ajatella vuoden ensimmäisenä päivänä. Varsinkin jos aamu aukeaa aurinkoisena ja olo on uuden vuoden kannustamana muutenkin poikkeuksellisen kepeä ja innokas. Mutta tänään tuntui siltä kuin olisin saanut lahjan.

Että olenhan minä täällä, tässä kropassa, tämän ihon sisällä ja etenkin sen kanssa. En kadonnut minnekään tänäkään vuonna, tältäkään vuodelta. En vaikka vitutuksen aallot ja syvänmielen tsunamit iskivät kaikista vararakennelmista ja ennakoivista säätutkista huolimatta useita kertoja, sekä sisältä että ulkoa, ja vaikka niiden syövereihin olin taas kerran vähällä menettää ihan liian paljon.

Tuntui hyvältä vain olla ja herätä.

Mietin niin kuin jokainen tänään, miettisinkö mennyttä. No mietin varmaan kuitenkin, niinkuin vähän väliä muutenkin. Ehkä kirjoitan illan mittaan vielä ylös ilot, vaikka vain kolme suurinta. Ehkä myös jonkun suruista, että muistaisin siitäkin selvinneeni.

Ja mitä kirjoitan huomista varten? En ainakaan lupauksia. Mutta jonkun toiveen kyllä:  majakaksi, tähdeksi taivaan pimeimpään kohtaan. Sillä kaikkihan on mahdollista, onhan? Myös toiveitten tuleminen tosiksi tai ainkin niiden voima viedä eteenpäin.

Ei ihan tyhmä se ajatus, että niin kauan kun on toivoa, on elämää. Pidetään siis kiinni toivosta niin elämäkin pysyy.

Kiitos kaikille niille, jotka ovat kuulleet ja nähneet!

Ja erityiskiitos tulisesti rakastetulle nuorisolleni sekä kotikolon kollipojille. Ilman teitä minun elämäni olisi vain yksi kirpun pieraisu Siperian tuuleen. Tosin varmasti aika tujun hajuinen, silloinkin.

Yli laitojen

Olen lukenut joululomaeskapismin syövereissä Arja Saijonmaan elämäkertaa. Korjaan, Arja Saijonmaan kirjaa nimeltä En ung naken kvinna. Mötet med Mikis (on jo ilmestynyt myös suomeksi).

Siis: luulin lukevani hänen elämäkertaansa mutta olenkin kahlannut kohta kolmisensataa sivua ylitsevuotavaa kertomusta nuoren Arjan tarpeesta identifioitua diktatuurin kynsistä livahtaneiden kärsineiden kreikkalaisten emigranttien joukkoon, seistä estradilla heidän kanssaan laulamassa palvottujen runoilijoiden sanoja palvotun säveltäjän sävelin ja uskomassa (70-luvulla) voivansa muuttaa heidän kanssan maailmaa.

Valloittavaa idealismia. Ja kuitenkin ihan sairaan rasittavaa luettavaa.

Tunne on hämmentävä. Mietin miksi minä, jonka sielussa chileläiset Pinochet'n uhrit vielä 40 vuoden jälkeenkin saavat soimaan solidaarisuuden syvät sävelet, tunnen kiusallista myötähäpeää käännellessäni sivu sivulta eteenpäin tarinaa, jossa nuori pohjolan tyttö, valittu, seuraa ylistettyä Mikis Theodorakista
konsertista toiseen ja nousee ilta illan jälkeen lavalle värisemään syvää myötätuntoa kärsivien kreikkalaisten puolesta. Minä joka kyllä tunnen tämänkin lajityypin, kaikkien niiden ihmisistä kertovien Tšetsenia-, Ruanda-, Kamputsea- ja Palestiina-kirjojen jälkeen, joista olen hakenut paitsi tietoa myös vahvistusta omalle oikeudenmukaisuuskäsitykselleni ja tarpeelleeni taistella sorrettujen ja alistettujen puolesta.

Jokin vain mättää.

Luulen, että syynä on se, että kirjasta puuttuu ihminen. Siihen on kyllä kirjoitettu montakin, monta hahmoa, mutta heidät on kaikki pantu esittämään jotain. Esittämään jotain elämää suurempaa, kärsineistä kärsivintä, lahjakkaista lahjakkainta, epävarmoista epävarminta. Ja asetelma jatkuu ja jatkuu ja jatkuu, alleviivauksien kera.

Eipä jää epäselväksi, että Mikis Theodorakis on ollut nuorelle Arjalle kerta kaikkiaan koko elämän mullistava kokemus. Ja kreikkalaiset. Ja sanat. Ja sävelet. Ja Pariisi, ah Pariisi.

Voi vinjetti. Ehkä minä vain olisin halunnut kuulla vaikka vähän harvemminkin sanoin, mitä Arja Saijonmaa ihan oikeasti ajatteli ja tunsi. Nähdä jonkun aidon särön, vaikka vitutuksen häivän kaiken tuon ylistyksen keskellä. Kuulla, että on niitä paskoja päiviä 70-luvun ihmisilläkin ollut, vaikka kuinka olisivat taistelleet vapauden puolesta, sortoa ja riistoa vastaan.

Aistia ihan vain jotain puhdasta. Rehellisyyttä.

Jälkikirjoitus

Monologin jälkeen dialogi, aivan. Mutta pelkkä puhe ei vielä riitä, vaikka se tulisi kahdesta suusta tai useammastakin. Dialogi ei synny vain äänien määrää lisäämällä. Siihen tarvitaan myös korvat, silmät, kädet - ja taito käyttää niitä. Sekä taju siitä, mitä ollaan tekemässä. Mitä itse kukin on itse tekemässä.

Kerron esimerkin. Tai oikeastaan kolme, kaikki viimeviikkoisen puolivirallisen pikkujoulujuhlasuman hedelmiä.

Numero yksi puhui vain saadakseen minusta käyttövälineen. Tekeytyi tietoisesti salaperäiseksi, vetäytyi sivuun supattamaan vainmeidänkesken ja ehdotti heti toisessa lauseessaan tapaamista joskus, jossain, muualla. Kuvitteli syvämerkitykselliseksi sen, että satuin muistamaan meidän tavanneen ohimennen jossain joskus aiemminkin (herranjumala, voihan sitä sattumalta muistaa vaikka toisen solmion värin ilman, että sillä on sen suurempaa symbolista merkitystä). Mukamyötäili mukakuunnellen ja niin liukkaasti, että putosin kärryiltä. Takaviistosta loisti päivänselvästi jokin hänen vino tarpeensa, jolla ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, että vastapäätä seisoin juuri minä. Siis kuka? Ai se brunetti siellä missäs se nyt olikaan?

Numero kaksi kysyi. Sanoi. Ja kuunteli. Hilpeästi aiheesta toiseen hyppelehtien meni mehevä tunti (keittiöt ovat muuten usein bileiden paras paikka). Kunnes hän innostui saamastaan vastakaiusta ja ilmiselvästi myös minusta (tai sitten vain siitä, että keskusteli NAISEN kanssa) niin riehakkaasti, että astui polleasti näyttämölle, aloitti vuolaan mentaalimonologin ja sijoitti minut katsomoon heijastamaan reaktioita. Tuossa kohdassa mykistyn aina, käsittämätöntä mutta totta. Alkoholillakin saattoi olla vaikutusta asiaan, mutta on se niin hämmentävää. Painopisteen siirtymä, ja miten luotevasti se taas tapahtui: kuin itsestäänselvyys, totuttu roolitus, johon alkutunnustelun jälkeen hulahdetaan. Että nyt puhuu mies ja nainen kuuntelee. No ei muuten kuunnellut kauan.

Ja lopulta numero kolme. Tuli vastaan vaikkei hänen enää koskaan pitänyt tulla. Hän, joka osaa puhua maailman vuolainta pintavirtaa mutta jonka silmät katsoivat suruverhottuina minun silmieni kanssa menetettyä mennyttä, sitä aikaa jolloin puheemme oli niin yhteistä, ettei ihoakaan ollut välissä. Sieluni veli. Enkä minä maailman puhuvin pystynyt hänen kanssan avaamaan suutani enää mihinkään muuhun kuin sanoman, että en pysty. En pysty sanomaan mitään helppoa ja hilpeää, en edes reagoimaan kevyennokkelasti tai iloisenlennokkaasti mihinkään, en hänen kanssaan. Koska en voi enää luottaa. Ja hän tietää sen.

Arvaatte varmasti, mikä näistä kolmesta oli minun asteikollani todellista kommunikointia. Kaikesta huolimatta.