Uudet ihmiset

On taas harjoittelijoiden aika. Kyllä, olen juuri sellainen kuukausipalkkaisessa työpaikassa jumittava keski-ikäinen, jonka työelämän valopilkkuja ovat kevät - kun harjoittelijat tulevat - ja syksy - kun harjoittelijat lähtevät.

Pidän siitä, että heitä on. (Siis teitä, jos satutte tätä lukemaan.) Sellaisia hiirenkorvaisia ensipäiväläisiä, jotka etsivät ujosti pälyillen ruokalan ovea ja kysyvät, millä sanoilla puhuttelisivat asiakasta sähköpostissa. Ja siitä, että päivä päivältä he osaavat enemmän ja kysyvät vähemmän ja tuntevat osaavansa ja alkavat muuttua hiiristä ahkeriksi myyriksi, laiskoiksi kissoiksi ja joskus jopa räksyttäviksi rakeiksi. Ja ihmisiksi, joilla on nimi.

Toisina päivinä se on minusta rasittavaa. Silloin kun pöydän reunan yli valuu tekemättömiä töitä, isoja projetkeja, pienten projektien silppua, ja sähköpostista syöksyy "tälle pitää heti tehdä jotain" -ohjuksia - ja samaan aikaan pöydän vieressä seisoo koko ajan joku, jolla ei ole tarpeeksi tekemistä tai joka ei osaa vieläkään tehdä sitä, mistä puhuttiin jo kerran. Tai kaksi tai kolme. Silloin tulevat mieleen ne ajat, jolloin puntissa roikkui räkänokka taapero ja kainalossa kävelytaidoton vaippapöksy, kaurapuuro tulvi yli ja samaan aikaan joku juutaksen jeesuskauppias soitti kiivaasti ovikelloa.

Siinä kohdassa pitää hakea kuppi kahvia. Istua alas. Aloittaa alusta. Unohtaa se, että on niitä niin sanottuja omia tärkeitä töitä. Pitää muistaa se oma ensimmäinen työpaikka, jossa pääsi tekemään jotain muutakin kuin pesemään vessoja tai haravoimaan. Kun tuntui ensimmäisen kerran sitä vuosikausia jakkarallaan jumittanut ammattilaista kuunnellessa siltä, että jossain kaikkien erilaisten hämärien irtotehtävien uumenissa onkin systeemi, jonka voin ymmärtää ja jota voin jopa kehittää. Että jonkun asian voi tehdä noin kuin se on tehty mutta myös jollain uudella tavalla, ja että ihan kohta olen siinä kohdassa, että oivallan sen. Ja saan sen myös sanoa.

Sillä sitä varten harjoittelijat ovat. Eivä vain siksi, että saisivat kerättyä harjoittelupisteensä, nostaa (eds sitä hävyttömän) pientä palkkaansa (jos ylipäätään mitään) tai hyödyttää yhtiötä suorittamalla suu supussa ne tylsimmät ja likaisimmat työt. Ei, he ovat harjoittelijoina isosti myös siksi, että saisivat tuntea, miltä tuntuu osata.

Jos siihen saakka syksyyn mennessä päästään, on ilo nähdä harjoittelijan lähtevän: pää pystyssä, varmana, täynnä vahvaa uskoa siihen, että häntä tarvitaan.

Sanokaa mitä sanotte. Minä ainakin otan töihin jokaisen harjoittelijan jonka vain saan.

Olotilan pysyvyys

Australian aboriginaalejako ne olivat, joiden legenda kertoi kuolevan vankilassa, koska heidän olotiliakäsityksensä ei sisältänyt tulevaisuutta?

Ensikuulemalta aika vaikea uskoa. Sehän tarkoittaisi myös, että heillä ei olisi ollut muistia eikä muistin tuomaa ymmärrystä sille, että joskus tapahtunut voisi olla myös joskus ohi. Muodostuuhan ihmisen mielessä väistämättä erilaisista olotiloista ketju, jossa vaihtelevat epämiellyttävät ja miellyttävät jaksot, eikä niitä ketjuja kovin monta tarvita, ennen kuin vauvakin oppii, että nälkäistä oloa seuraa syöminen ja syömisestä tyytyväinen kylläisyys. Että sadekuuron jälkeen paistaa aurinko ja ankarakin tuska helpottaa joskus.

Mutta ehkä aboriginaalit oppivat tämän vasta sitten, kun sattuivatkin selviämään hengissä vankilasta? Ja uskoivat sitten seuraavalla kerralla selviävänsä toisenkin kerran. Karu tie.

Samaa sokeutta on kyllä vielä jäljellä meissäkin. Osaamme oikein hyvin olla näkemättä ikkunoita ja ovia, olla ajattelematta sitä, mitä vankilan ulkopuolella on (vaikka kuinka hyvin tietäisimme, että siellähän se on, vanha kunnon vapaus). Niin totaalisen syvällä omissa vankiloissamme, että olotilakäsityksemme pääsee vääristymään täysin tulevaisuudettomaksi.

Kun toisessa ääripäässä on huippuun kehitetty hipaisutekniikka ja kosketusnäyttöelämä, jossa tanssahtelemme vauhdilla sovelluksesta toiseen, myönnän, että tulee kyllä kuitenkin ikävät tuota oletettua aboriginaalista totaaliläsnäoloa. Ei niin, että kenenkään pitäisi lukkiutua vankilaan kuolemaan, eikä niinkään, että samalla intensiteetillä upottaisiin fanaattiseen hyvänolonmässäilyyn, jossa pääasiallinen tavoite on tuottaa omalle pikku itselle keinotekoisin keinoin jatkuvaa mielihyvää. Vankila kun se on sekin.

Mutta osaisipa sitä olla ydintään myöten tässä ja nyt, tuntea rauhassa loppuun saakka, ja siirtyä vasta sitten eteenpäin.

Hetkellisten vankilatunnelmien uhallakin.

Väistäminen ei vie eteenpäin

Antaa asioiden mennä omalla painollaan. Pitäisikö? Ei. Minussa on aivan liikaa taistelijaa, että voisin toimia niin. Tai siis olla toimimatta.

Ja sekös ärsyttää. Tänään kuulin sen taas: Ei pidä kaivella vanhoja asioita, ei takertua menneeseen. On parempi unohtaa. Onhan mukavampaa olla onnellinen kuin oikeassa.

Mutta kun kyse ei ole oikeassa olemisesta vaan oikeudenmukaisuudesta, ja sen vaihtoehto ei ole onnellisuus. Sillä onnellinen voin olla vasta silloin, kun oikeudenmukaisuus toteutuu.

Vanhojen kaivelusta olen myös eri mieltä. Ei sen tarvitse tarkoittaa kieriskelemistä vihassa, katkeruudessa ja itsesäälissä, loputonta syytösten virtaa tai vuosikymmenten mykkäkouluja. Mutta eipä oikein mitään voi oppia, ellei uskalla käyttää avoimesti hyväkseen etäisyyttä ja tarkastella oman elämänsä menneitä asioita sillä silmällä. Kriittisesti, kaivellen, ja joskus jopa rohkeasti tunteiden läpi sukeltaen.

Kysehän on vain siitä, haluammeko oppia, ja jos haluamme, mitä. Hakkaamaan toiset? Välttämään tädyellisesti vastaavat tilanteet toisten ihmisten kanssa? Pujottelemaan työelämässä vammautumatta? Näkemään eron alistumisen ja alistamisen välillä? Vai haluammeko vain oppia, mitkä ovat ne asiat, jotka saavat meidät sekaisin ilosta, hulluksi kivusta, murenemaan surusta - ja miksi?

Minusta vanhojen kaivelu ja menneistä puhuminen on tärkeää kaikissa ihmisten välisissä suhteissa. Eikä vain kotona vaan myös - esimerkiksi - työpaikoilla. Ei kukaan meistä ole epäluuloinen ja arka vahingossa vaan yleensä sille on joku syy. Joku kokemus, jonka emme halua toistuvan. Ja meillä on oikeus odottaa, että toinen ihminen haluaa ymmärtää sen ja ottaa sen reilusti huomioon.

Epäoikeudenmukaisuuksia ei tarvitse unohtaa. Ne on hyvä muistaa, sillä vain muistamalla ne voi osata ottaa seuraavasta epäoikeudenmukaisuudesta ajoissa kiinni.

Ja osata olla itse oikeudenmukainen muita kohtaan.

Monta äitiä

Biologia on aivan liian kevyt keino saavuttaa äidin status. Synnyttäminen ei vielä riitä. Ja siksi suurin osa meistä tosiasiassa viettää suuren osan aikaansa etsimällä elämästään sitä, joka olisi meille äiti.

Siis mikä ja millainen?

Yhteen sanaan tiivistettynä: hyväksyjä. Se joka hyväksyy minut. Sellaisena kuin olen, kuin olin, ja mitä ikinä minusta onkaan tulossa.

Käsi sydämelle: oliko sinut synnyttänyt ihminen äitisi? Minun ei ollut. Niistä historiallisista syistä, jotka hänestä tekivät sen minkä tekivät, voisin kirjoittaa sivumääriä, joiden rinnalla kalpenisi Päätalonkin tuotanto. Ja niinhän on, että raamatullisessa hengessä, kolmanteen ja neljänteen polveen vyöryvät epäkeskot elämänmallit, katkeamatta, kunnes joku joskus keksii niistä jonkun säikeen oikaista. Hitaasti, yksi kerrallaan.

Mutta tarvitseeko minun lapsena selittää äitini vammoja? Tarvitseeko edes ymmärtää? Kun siihen ymmärtämiseen uppoaminen ei kuitenkaan auta minua paranemaan siitä, että hoidattamalla omia vammojaan lapsillaan hän teki itsestään lapsen ja meistä omia äitejään.

Lopputulos oli tietenkin yhteiskunnan kannalta varsin mainio: korillinen erittäin itsenäisiä ja omat ja usein muidenkin asiat hienosti hoitavia kansalaisia. Mutta se mikä jäi sisältä rikki, jäi sinne. Ja kaipuu.

Minun ystävissäni on paljon vanhoja naisia. On aina ollut. Sellaisia vahvoja, itsenäisiä, oman elämänsä hallinneita, varhaisia vapaustaistelijoita. Melko monta sellaista, joiden omat lapset ovat ihan muiden ihmisten synnyttämiä. Heidän sydämessään on ollut tilaa myös minulle ja heillä varaa olla minun puolellani. Silloinkin, kun olen ollut itse itseäni vastaan.

Siitä minä olen kiitollinen tänäkin äitienpäivänä. Sillä heidän hyväksyvästä asenteestaan olen oppinut enemmän kuin mistään: "Kun joku on istunut puoli tuntia keittiönpöytäni ääressä, ei hän ole enää vieras."

Ruusut teille!

Velttoilua kotisohvalla

Meinasi ruisleipä juuttua aamulla kurkkuun, kun luin Lehteä ja näin Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen uuden ylijohtajan uudet ylimaalliset ohjeet siitä, miten saadaan meidät kaikki työtävieroksuvat laiskat loiset kipittämään sorvin ääreen kuin olis jo. Ja pysymään siellä.

Että taas eläkeikää ylemmäs, raippaa lukukausimaksuilla yli neljän vuoden venyneille yliopisto-opinnoille, pois palkkojen yleiskorotukset, ja nuorten palkat saman tien suoraan alas (siinäpä vasta kannustin!) Ja ennen kaikkea, murskatkaa pahuuden ydin: tuo veronmaksajien rahalla kotona suoritettu "ihana velttoilu", jota näin meidän kesken myös helevetin uuvuttavaksi ympärivuorokautiseksi lasten ja imeväisten kotihoidoksi kutsutaan.

Eiköhän nyt kuulkaa olisi viimein jo aika säätää laki, joka määräisi jokaisen hyvinpalkatun viran tai toimen vastaanottamisen ehdoksi parin viikon pakollisen yhdyskuntapalvelun. Kaikki kuusituhatta euroa tai enemmän tienaavat suoraan vaan suorittamaan sitä yhteiskuntaa hyödyttävissä hoitotyötehtävissä vanhainkodeissa, päiväkodeissa tai pitkäaikaistyöttömien ja päihdehuollon asiakkaiden parissa.

Vasta sen jälkeen saisi alkaa uljas uranrakennus ja muhkean bonussalkun kasvattaminen. Omantunnon mukaan.

Ja aina uuden kymppitonnin rajan kilahtaessa paukahtaisivat kalenteriin kertausharjoitukset: viikko alzheimerpotilaan omaishoitajana tai kolmen lapsen yksinhuoltajavanhempana. Vaihtoehtoisesti voisi kokeilla elämää työttömän peruspäivärahan tai opintotuen varassa, kaikilla mausteilla.

Jospa näin aukeaisi Juhani Vartiaiseltakin se toinenkin silmä? Voisi tämä yhteinen maailmamme näyttää vähän erilaiselta.

Kolme puolikasta

Ajattelun aihe nimeltä yhteys jatkuu näköjään vielä tänäänkin. Muistin nimittäin eilisen jälkeen kolme ystävääni (naisia kaikki), joiden ajatukset yhteydestä miehiinsä ovat saaneet minut ajattelemaan kovasti eivät yhteyttä vaan yhteydettömyyttä. Siis sellaista olotilaa, jossa kyllä ollaan jonkun ihmisen kanssa yhdessä vaan ei yhteydessä.

Eikä tämä ole viisastelua eikä ilkeyttä, ainoastaan hämmästystä siitä, miten sitä kuvittelee tuntevansa ystävänsä ja heidän onnellisuutensa mittayksiköt, ja sitten ei yhtäkkiä tunnekaan, vaikka tuskin mistään ollaan niin paljon yhdessä puhuttu kuin nimenomaan miehistä ja suhteistamme heihin.

Mutta annetaan äänille tilaa.

Ensimmäinen ystäväni sanoi kauan sitten, että vaikka hänen miehensä olisi hänelle kuinka rakas, on hänen paras ystävänsä kuitenkin aina nainen. Yritin ymmärtää: Siis että vain nainen voi ymmärtää naista kuin ystävä? Ja että se on parasta? Mutta mikä sitten on se rakas mies, mistä kohdasta rakas, millä tavalla, miksi? Ja miksi ei sen enempää?

Toinen ystäväni, ei ihan kauan sitten, kertoi, ettei koskaan jaa huoliaan ja ahdistustaan miehensä kanssa. Ei mieti ääneen mielensä mutkia eikä mieskään omiaan. Kireistä kasvoista kuulemma joskus huomaa, että miehellä on rankkaa töissä. Ja sitten ollaan hiljaa, kukaan ei häiritse ketään omilla ongelmillaan. Sillä sitä vartenhan hänellä on ystävät, meidät naiset. Meidän kanssamme hän puhuu, pohtii, puntaroi, jakaa elämää. Ja miehensä kanssa? Käy treffeillä.

Se kolmas ystäväni puhui aivan juuri entiseksi muuttuneesta miehestään ja siitä, että heistä ei koskaan ollut tullut ystäviä. Ei ollut välittämistä eikä yhteyttä, josta välittäminen olisi voinut alkaa versoa. Mutta kai niinkin voi elää monta vuotta, vaikka kymmenen.

Surullista, miten yleistä. Ja se vasta surullista onkin, miten taitavia me olemme survoutumaan mutkalle miestemme rinnalla ja esittämään onnellista puolikkaassa elämässämme.

Anteeksi, siskot, mutta sitä se on. Kun ei ole yhteyttä.

Yhä yhteydestä

Helsingin afrikkalaisen elokuvan festivaali oli vähällä hulahtaa sormien välistä, mutta pari jyvää sain kiinni. Niistä toinen osui ristiriitaisella maailmallaan syvälle: Karin Alboun The Wedding Song, fiktiivinen elokuva kahdesta tunisialaistytöstä vuonna 1942, jolloin Tunisia oli natsi-Saksan vallan alla.

Senaikaista (varsin varhaista) naimaikää lähestyvät tytöt asuvat samassa talossa ja ovat kasvaneet lapsesta asti yhteen, niin lähelle toisiaan kuin henkäys iholla. Eikä erottavaa erilaisuutta olisi, ellei toinen heistä olisi muslimi ja toinen juutalainen.

Kyllä. Se tarkoitti jo silloin jotain. Eikä pelkästään saksalaisten takia.

Pienten tyttöjen hääleikki on kääntymässä todeksi: muslimityttö Nour on kihlattu serkulleen ja odottaa kovasti häitä, mutta sulhasen työttömyys viivyttää niitä. Juutalaistyttö Myriamin köyhä yksinhuoltajaäiti puolestaan on pakkonaittamassa tytärtään rikkaalle vanhemmalle juutalaismiehelle rahan vuoksi. Ja samaan aikaan saksalaishallinto kylvää eripuraa muslimien ja juutalaisten välille.

Hienoin piirroin elokuva näyttää, miten yhteiskunnallinen tilanne ja perheiden pohjimmiltaan kuitenkin erilaiset uskonnolliset taustat lyövät kiilaa tyttöjen väliin. Ja miten kauan odotetut häät, siirtymäriitti tytöstä naiseksi on tekemässä heistä täysin vieraat toisilleen. Nour ja Myriam horjahtelevat mutta saavat kuitenkin kerta toisensa jälkeen kiinni toisistaan, niistä yhteisistä ja yhdistävistä hetkistä, joista heidän ystävyytensä on punoutunut. Välittämisestä. Ymmärtämisestä.

Kamera hyväilee tyttöjen viattomia kasvoja.

Rujoa historiallista todellisuutta vasten elokuva näyttää äärettömän kauniisti sen, miten hauras ja pienestä kiinni on ihmisten välinen yhteys. Ja miten se kuitenkin on niin sitkeä ja vahva.

Elämän tärkein asia.

Yhteys

Joinain päivinä vain on kuin mitään etäisyyksiä ei olisi, ei mitään kulmikkaita kysymyksiä eikä entisistä jääneitä esteitä, vaan yhtäkkiä ilma on kirkas ja kantava ja minä niin paljon lähempänä sitä ihmistä, joka on minulle tärkein.

Hän ei ole täällä, ei tässä, ja kuitenkin on.

Tunne on ravistava. Tajuan läsnäolon, melkein kuulen äänen, puhun äänettä itse. Jotain vaihtuu välillämme reittiä pitkin, joka on olemassa vain sitä varten.

On ollut kertoja, jolloin olen oikeasti tietämättä kuitenkin tiennyt, että hän, jonka pitäisi olla kaukana, onkin lähempänä kuin luulinkaan, samassa kaupungissa, samalla kadulla, melkein ovella. Polttaa. Pam. Ovesta sisään. Tai äänenä puhelimesta, kirjaimina ruudulta, juuri kun olin itse tarttumassa sanoihin kurottaakseni kohti. Niin kuin olisi aivan välttämätöntä tehdä juuri silloin juuri niin.

Sen hetken jälkeen viiltävä kiitollisuus siitä, että joku toinen ihminen voi osua minuun noin. Että jotain noin vahvaa voi olla.

Ja että tätä minun ei tarvitse selittää, koska tämä vain on.

Jalat

Ystäväni Albatrossi antoi lahjan: kiinalaisen jalkahieronnan. Länsimainen mieleni hämmentyi ja arvelin välittömästi hierojan tulkinneen tilaukseni täysin väärin, kun hän aloittikin käsivarsista ja vielä lopuksi päätyi selkään. Mutta välissä olivat todellakin ne jalat.

Valuin ison nojatuolin sylissä puolimakaavassa asennossa, niskani alla lämmin tyyny, ja luiskahtelin surutta unen rajoilla. Olo oli rento kuin vanhan elokuvan oopiumiluolassa. Hämyisää, hiljaista musiikkia, läpikuultavilla verhoilla peitettyjä ikkunoita. Vaitonainen hieroja peukaloi terävästi ja rytmikkäästi jalkojani, paineli akupisteitä, läpsi sääriä, venytti varpaita ja paukutti kantapäitä. Ja sama uudestaan. Kipeissä kohdissa sanoi lyhyesti murtaen sanoja, joiden juuri ja juuri tajusin utuisen oloni läpi tarkoittava aivan muita ruuminosia: "Tämä olkapää. Tämä niska."

Siellä ne kivut olivat. Akupisteiden toisessa päässä. Ja minä olin päivä toisensa jälkeen kävellyt niiden päältä.

Sen kait oli Albatrossikin nähnyt. Ystävä.