Uusi iho

Tänä aamuna tuntui pitkästä aikaa herätessä siltä, että peiton poimuihin painautuneella vartalollani olivat vihdoin taas kaikki osat paikoillaan, ja ennen kaikkea iho.

Olen kaivannut sitä tunnetta, syksyn pimeyteen taas kerran melkein kokonaan kadonnutta tuttua olemassaoloa, kypsää jäsenten harmoniaa, jota on nautinto itsekin silittää ja venytellä. Tuntui hyvältä saada se takaisin ja varsinkin juuri tänään, vuoden viimeisenä päivänä.

Ehkä juuri siksi, että on vuoden viimeinen päivä eikä ensimmäinen.

Huomenna uuden tuntua olisi kuitenkin ehtinyt jo odottaa, pystynyt jopa kuvitelemaan sen vaikka vain siitä syystä, että sellaisia kuuluukin ajatella vuoden ensimmäisenä päivänä. Varsinkin jos aamu aukeaa aurinkoisena ja olo on uuden vuoden kannustamana muutenkin poikkeuksellisen kepeä ja innokas. Mutta tänään tuntui siltä kuin olisin saanut lahjan.

Että olenhan minä täällä, tässä kropassa, tämän ihon sisällä ja etenkin sen kanssa. En kadonnut minnekään tänäkään vuonna, tältäkään vuodelta. En vaikka vitutuksen aallot ja syvänmielen tsunamit iskivät kaikista vararakennelmista ja ennakoivista säätutkista huolimatta useita kertoja, sekä sisältä että ulkoa, ja vaikka niiden syövereihin olin taas kerran vähällä menettää ihan liian paljon.

Tuntui hyvältä vain olla ja herätä.

Mietin niin kuin jokainen tänään, miettisinkö mennyttä. No mietin varmaan kuitenkin, niinkuin vähän väliä muutenkin. Ehkä kirjoitan illan mittaan vielä ylös ilot, vaikka vain kolme suurinta. Ehkä myös jonkun suruista, että muistaisin siitäkin selvinneeni.

Ja mitä kirjoitan huomista varten? En ainakaan lupauksia. Mutta jonkun toiveen kyllä:  majakaksi, tähdeksi taivaan pimeimpään kohtaan. Sillä kaikkihan on mahdollista, onhan? Myös toiveitten tuleminen tosiksi tai ainkin niiden voima viedä eteenpäin.

Ei ihan tyhmä se ajatus, että niin kauan kun on toivoa, on elämää. Pidetään siis kiinni toivosta niin elämäkin pysyy.

Kiitos kaikille niille, jotka ovat kuulleet ja nähneet!

Ja erityiskiitos tulisesti rakastetulle nuorisolleni sekä kotikolon kollipojille. Ilman teitä minun elämäni olisi vain yksi kirpun pieraisu Siperian tuuleen. Tosin varmasti aika tujun hajuinen, silloinkin.

Yli laitojen

Olen lukenut joululomaeskapismin syövereissä Arja Saijonmaan elämäkertaa. Korjaan, Arja Saijonmaan kirjaa nimeltä En ung naken kvinna. Mötet med Mikis (on jo ilmestynyt myös suomeksi).

Siis: luulin lukevani hänen elämäkertaansa mutta olenkin kahlannut kohta kolmisensataa sivua ylitsevuotavaa kertomusta nuoren Arjan tarpeesta identifioitua diktatuurin kynsistä livahtaneiden kärsineiden kreikkalaisten emigranttien joukkoon, seistä estradilla heidän kanssaan laulamassa palvottujen runoilijoiden sanoja palvotun säveltäjän sävelin ja uskomassa (70-luvulla) voivansa muuttaa heidän kanssan maailmaa.

Valloittavaa idealismia. Ja kuitenkin ihan sairaan rasittavaa luettavaa.

Tunne on hämmentävä. Mietin miksi minä, jonka sielussa chileläiset Pinochet'n uhrit vielä 40 vuoden jälkeenkin saavat soimaan solidaarisuuden syvät sävelet, tunnen kiusallista myötähäpeää käännellessäni sivu sivulta eteenpäin tarinaa, jossa nuori pohjolan tyttö, valittu, seuraa ylistettyä Mikis Theodorakista
konsertista toiseen ja nousee ilta illan jälkeen lavalle värisemään syvää myötätuntoa kärsivien kreikkalaisten puolesta. Minä joka kyllä tunnen tämänkin lajityypin, kaikkien niiden ihmisistä kertovien Tšetsenia-, Ruanda-, Kamputsea- ja Palestiina-kirjojen jälkeen, joista olen hakenut paitsi tietoa myös vahvistusta omalle oikeudenmukaisuuskäsitykselleni ja tarpeelleeni taistella sorrettujen ja alistettujen puolesta.

Jokin vain mättää.

Luulen, että syynä on se, että kirjasta puuttuu ihminen. Siihen on kyllä kirjoitettu montakin, monta hahmoa, mutta heidät on kaikki pantu esittämään jotain. Esittämään jotain elämää suurempaa, kärsineistä kärsivintä, lahjakkaista lahjakkainta, epävarmoista epävarminta. Ja asetelma jatkuu ja jatkuu ja jatkuu, alleviivauksien kera.

Eipä jää epäselväksi, että Mikis Theodorakis on ollut nuorelle Arjalle kerta kaikkiaan koko elämän mullistava kokemus. Ja kreikkalaiset. Ja sanat. Ja sävelet. Ja Pariisi, ah Pariisi.

Voi vinjetti. Ehkä minä vain olisin halunnut kuulla vaikka vähän harvemminkin sanoin, mitä Arja Saijonmaa ihan oikeasti ajatteli ja tunsi. Nähdä jonkun aidon särön, vaikka vitutuksen häivän kaiken tuon ylistyksen keskellä. Kuulla, että on niitä paskoja päiviä 70-luvun ihmisilläkin ollut, vaikka kuinka olisivat taistelleet vapauden puolesta, sortoa ja riistoa vastaan.

Aistia ihan vain jotain puhdasta. Rehellisyyttä.

Jälkikirjoitus

Monologin jälkeen dialogi, aivan. Mutta pelkkä puhe ei vielä riitä, vaikka se tulisi kahdesta suusta tai useammastakin. Dialogi ei synny vain äänien määrää lisäämällä. Siihen tarvitaan myös korvat, silmät, kädet - ja taito käyttää niitä. Sekä taju siitä, mitä ollaan tekemässä. Mitä itse kukin on itse tekemässä.

Kerron esimerkin. Tai oikeastaan kolme, kaikki viimeviikkoisen puolivirallisen pikkujoulujuhlasuman hedelmiä.

Numero yksi puhui vain saadakseen minusta käyttövälineen. Tekeytyi tietoisesti salaperäiseksi, vetäytyi sivuun supattamaan vainmeidänkesken ja ehdotti heti toisessa lauseessaan tapaamista joskus, jossain, muualla. Kuvitteli syvämerkitykselliseksi sen, että satuin muistamaan meidän tavanneen ohimennen jossain joskus aiemminkin (herranjumala, voihan sitä sattumalta muistaa vaikka toisen solmion värin ilman, että sillä on sen suurempaa symbolista merkitystä). Mukamyötäili mukakuunnellen ja niin liukkaasti, että putosin kärryiltä. Takaviistosta loisti päivänselvästi jokin hänen vino tarpeensa, jolla ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, että vastapäätä seisoin juuri minä. Siis kuka? Ai se brunetti siellä missäs se nyt olikaan?

Numero kaksi kysyi. Sanoi. Ja kuunteli. Hilpeästi aiheesta toiseen hyppelehtien meni mehevä tunti (keittiöt ovat muuten usein bileiden paras paikka). Kunnes hän innostui saamastaan vastakaiusta ja ilmiselvästi myös minusta (tai sitten vain siitä, että keskusteli NAISEN kanssa) niin riehakkaasti, että astui polleasti näyttämölle, aloitti vuolaan mentaalimonologin ja sijoitti minut katsomoon heijastamaan reaktioita. Tuossa kohdassa mykistyn aina, käsittämätöntä mutta totta. Alkoholillakin saattoi olla vaikutusta asiaan, mutta on se niin hämmentävää. Painopisteen siirtymä, ja miten luotevasti se taas tapahtui: kuin itsestäänselvyys, totuttu roolitus, johon alkutunnustelun jälkeen hulahdetaan. Että nyt puhuu mies ja nainen kuuntelee. No ei muuten kuunnellut kauan.

Ja lopulta numero kolme. Tuli vastaan vaikkei hänen enää koskaan pitänyt tulla. Hän, joka osaa puhua maailman vuolainta pintavirtaa mutta jonka silmät katsoivat suruverhottuina minun silmieni kanssa menetettyä mennyttä, sitä aikaa jolloin puheemme oli niin yhteistä, ettei ihoakaan ollut välissä. Sieluni veli. Enkä minä maailman puhuvin pystynyt hänen kanssan avaamaan suutani enää mihinkään muuhun kuin sanoman, että en pysty. En pysty sanomaan mitään helppoa ja hilpeää, en edes reagoimaan kevyennokkelasti tai iloisenlennokkaasti mihinkään, en hänen kanssaan. Koska en voi enää luottaa. Ja hän tietää sen.

Arvaatte varmasti, mikä näistä kolmesta oli minun asteikollani todellista kommunikointia. Kaikesta huolimatta.

Monologin loppu

Tämän Antaa & Ottaa -kokeilujakson päätteeksi voin vain toivoa, että joku 387 sivuillakävijästäni on kaikessa hiljaisuudessaan saanut näistä riveistä edes ajatuksia. Minä olen, sekä ne lukemanne että paljon myös siitä, miksi olen ne kirjoittanut näkyviin tätä kautta. Ja miksi joitain muita ajatuksia taas en.

Senkin tiedän, miksi alkuinnostuksen jälkeen niin minulla kuin monella muullakin on tullut varsin pian innonlopahdus: sillointällöinbloggailussa piilevät hennot hauskat piirteet eivät milloinkaan voita naamatustenjutustelua. Eikä monologi dialogia.

Ja kissa sylissäni puhuu enemmän kuin tuhat sanomatta jätettyä sanaa.

Siis kiitos. Ja tässä muodossa hyvästi.

Skannailua

Aamiainen on iloni. Erityisesti hotelleissa.

Ei, en tarkoita sen kokoa tai monipuolisuutta, vaikka voihan siitäkin repiä päiväänsä pelastuksen. Että tarjolla on neljää erilaista jogurttia, hedelmäsalaattia (ei purkista), persikoita (purkista), muroja, myslejä, jyviä, pähkinöitä, hilloa ja marjoja. Sämpylöitä, paahtoleipää, mustaa kokojyväleipää (jyvät kokonaisina), croissantteja. Cheddaria, camembertia, tuorejuustoa, emmentalia, luostarijuustoa. Lihoja en luettele kun en niitä tunne, paitsi metwurstin. Tomaattia, kurkkua, maustekurkkua, paprikaa. Pekonia, munakokkelia, keitettyjä munia, paistettuja munia, nakkeja, paistettuja sieniä, paistettuja perunoita, mätitahnaa. Kahvia (tällä kertaa tosi pahaa), teetä. Kuutta erilaista tuoremehua.

Se enempi ilo tulee salakatselusta. Leikin nimi on "Kenet ottaisin aamiaisseuraksi" ja sitä ehtii hyvin pelata monta kierrosta tuoremehun ja viimeisen kahvikupillisen välillä.

Aika monta en ottaisi:
- ranskalaisittain hyvin pukeutunutta liehulettiä viilettäjää, joka haukkaa sämpyläänsä jo matkalla pöytään aina yhtä tietoisena siitä, että hänet kyllä aina huomataan
- ylikasvanutta rokkaria, joka käyttää viisi kiloa liian pieniä farkkuja, sanoo huomenta ja istuu viereiseen pöytään mutta ei sen jälkeen keksi mitään, mistä voisi jatkaa keskustelua
- lehteään äkäisin liikkein selaavaa bisnesmaailman mykkää kivikasvoa, jonka aamiainen koostuu mustasta kahvista ja näkkileivästä
- kirjavaan raitapaitaan ja verkkareihin naamioitunutta tekoreipasta ryhmäturistia, jonka annokset ovat luokkaa ruotsinlaivan noutopöytä potenssiin kymmenen, koska niistä kerran on jo maksettu ja kaikki on siis ilmaista
- alistuvasti kumaraan painunutta ihantavallistamiestä, joka seuraa katse lautasessa vaimoaan kuin koira (no, onneksi hänellä on jo seuraa vaimostaan)

Jonkun ehkä kuitenkin:
- sen joka luki älykkölukulasit silmillä aamiaisensa kanssa oikeaa kirjaa ja kirjoitti ajatuksensa muistiin, ennen kuin käveli ultrarauhallisin askelin hakemaan toisen annoksen tuoremehua samaan lasiin

Mutta vain siinä tapauksessa, että hän osaisi myös avata suunsa ja jutella. Sillä ihan kaikista karmeinta tässä maailmassa on katsella pariskuntia, joilla ei ole edes aamiaispöydässä toisilleen mitään sanottavaa.

Värejä

Märkää maata vasten räpsähtäneet vaahteranlehdet kahisevat jaloissa.
Tässä vuodenajanvaihteessa on niin syvä tuoksu, etten tahtoisi
päästää irti ollenkaan.

Pimeä tulee. Mutta nyt vielä on valo.

Ja värejä.

Herkkä nahka

Untuvikko arveli, että olisi parasta lopettaa työnteko kokonaan. Kun iho on niin lähellä, että kaikki osuu, ja tuntosarvet kohollaan. Kaikki ankeat tunnelmat kasvavat oman olotilan sisään, työkaverien ahdistus repii, kovuus pelottaa painajaisiksi asti.

Mitä siihen voisi sanoa? Kuin että sellainen tämä maailma on. Kun joku raapaisee, siitä jää naarmu. Seuraavalla kerralla jää myös, mutta kapeampi. Ja taas. Kunnes jonain päivänä huomaat, että et ole edes huomannut jonkun raapaisseen, ehkä hipaisseenkaan.

Jotkut kovettuvat hetkessä, kehittävät panssarin ja puksuttavat eteenpäin. Toiset tuntuvat olevan paksunahkaisia syntymästään saakka. Mutta mitä teet, kun työ ja omin on alalla, jossa herkkävaistoisuus on myös työtaito, työkalu ja voimavara?

Silloin pitää vain tasapainoilla, eikä sitä voi tehdä kukaan puolestasi. Ei voi tulla kukaan ja sanoa, ota tuon verran mutta laita tässä kohdassa portti kiinni. Ainoa, mitä voin antaa ohjeeksi, oman vuosien naarmujen arpeuttaman ja kuitenkin vielä herkän nahkani alta, on se, että älä luovuta. Opit kyllä. Ja vaikka se sattuu, vapisuttaakin, sen läpi päästyäsi tiedät, mihin kaikkeen pystyt.

Eikä meillä ole varaa luopua sinun herkkyydestäsi, sinun ammattitaidostasi, sinun hyvästä nenästäsi juuri niiden asioiden suhteen, jotka tässä työssämme pohjimmiltaan ratkaisevat. Sinun kyvystäsi aistia toinen ihminen, kyvystäsi tuntea, mitä hän tarvitsee.

Untuvikko. Etkö näe, miten sulkasi ovat jo kasvaneet?

Betoniseinän raapimista

Soitin Sulkeutuneelle. Hän oli sulkeutuneempi kuin koskaan. Se oli kuin tyhjän huitomista, suoraan sanoen paskan puhumiselta kuulostavaa paskan puhumista. Ja mietin ehkä ensimmäisen kerran 25 vuoteen, että miksi ihmeessä edes soitan.

Sääliä se ei ole sillä sitä en tunne. Ja jos tuntisin, pitäisin itseäni pimeänä. Ei.

Enemmän on kyse siitä, että minun ikkunani läpi näkyy sininen taivas, vaahteran punertuvat lehdet ja kaikessa rauhassa vaikka suoraan naapuriin. Ja hän vetää mustat verhonsa tiukasti kiinni, polttaa repsottavat tapetit harmaaksi tupakalla, astuu ulos ovesta vain kaulukset pystyssä ja inhoaa syvästi hissin koneiston kolinaa ja rappukäytävästä kuuluvia askeleiden ääniä.

En minä voi ketään käännyttää uskomaan, että maailman on iso, valoisa, kaunis ja iloinen. Ei se sitä minullekaan aina ole. Ja tiedän tasan tarkkaan, miten sietämätöntä omassa totaalisen todellisessa surkeussopassaan kiemurtelevalle on kuunnella ultrapirteitä reipastumisvinkkejä tai tarinoita onnellisten ihmisten maailmasta. Ei saakeli, ei sitä koskaan.

Mutta jotain asiaa minulla kuitenkin on, aina silloin tällöin. Ja myönnän, joskus teen sitä tikustakin, koska ainakin voin tarjota jos en muuta niin kuuntelemista. Ehkä jopa sen saman vanhan virren loputtomien säkeistöjen virtaa, samoilla sanoilla ja samoista aiheista. Mutta jos edes se ei lähde käyntiin, jotain on enemmän kuin vialla.

Kun näen kapean kaventuneen entisestään, se rusentaa. Ei ihmisen elämän noin pitäisi mennä vaan juuri toisin päin. Laveta, laajeta, polveilla ja virrata, kääntyillä, vääntyillä ja haaroittua. Kerrostua ja sävyistyä, tuottaa uutta. Siis tulla eletyksi.

Mutta mitä voi tehdä, jos älykäs ihminen itse kiskoo luukut joka kierroksella vain tiiviimmin kiinni? Halu uskaltaa ja uskallus haluta ovat kadonneet jo kauan sitten? Eikä lähelläkään oleva saa enää sanoa mistään oikeasta mitään oikeaa.

Eikä enää osaakaan.

Kädetön olo. Päätön.

Tämä on marinaa

...mutta päreet meinaavat mennä pyörätiellä päivittäin. Olen aina kuvitellut, että Suomessa käytössä oleva oikeanpuolinen liikenne olisi taottu jokaisen tiellä liikkujan kaaliin jo taaperoiässä. Mutta ilmeisesti teillämme kulkijoista vähintään puolet on saanut liikennekasvatuksensa Brittein saarilla, Australiassa, Uudessa-Seelannissa ja Japanissa. Joka helkkarin välissä nimittäin torveloi vastaan pyöräilijöitä, jotka arpovat kahden metrin päässä eturenkaastani, kummalta puolelta vastaantulijan tulisi ajaa. Siinä sitten heilutaan ja katsellaan äänettöminä, minne toinen meinaa mennä. Että miksikö liikennesäännöt on aikoinaan kehitetty? Ehkä arvaattekin.

Entä sitten ne avuttomat, joille jono on täysin tuntematon käsite. Jokaisessa risteyksessä ryhmittäydytään nätisit riviin rinnakkain, viisi-kuusi pyörää kahden metrin pyörätiellä. Sitten odotetaan kiltisti punaisen valon vaihtumista vihreään, kunnes päästään kirmaisemaan kilpaa eteenpäin - suoraan päin sitä viiden pyöräilijän riviä, joka tulee kadun toiselta puolelta vastaan. Halleluja! Eikö yhtään hävetä?

Jalankulkijoista en sano mitään. Itsekin olen sellainen. Mutta minulle vain sattuu olemaan itsestäänselvyys, että yhtä lailla kun katson ennen kadulle astumista, tuleeko autoja, katson myös ennen pyörätielle astumista, tuleeko pyöriä. En kävele pitkin ajorataa, en myöskään kävele pitkin pyörätietä. Ja tiedän, että pyöräilijän kellonsoitto ei ole vittuilu vain varoitus - aivan kuten italialainen autoilija soittaa torvea varoittaakseen tulostaan, ei karjuakseen suomalaiseen tapaan saatanan junteille, jotka jököttävät edessä.

Että mitenkä olisi, jos jokainen siellä pyörätielläkin toimisi niin kuin haluaisi muiden toimivan itseään kohtaan? Huomioisi, antaisi tilaa, noudattaisia niitä ainoita yhdessä sovittuja sääntöjä, jotka koskevat meitä kaikkia ja joiden tarkoitus ei ole - huomio huomio - rajoittaa meidän henkilökohtaista vapauttamme vaan nimenomaan tehdä liikenteestä turvallista ja ennen kaikkea vaivatonta ja sujuvaa.

Eikä tarvitsisi vittuuntua joka saatanan päivä raivopäiseksi berserkiksi yhdellä vaivaisella työmatkalla.

Irti

Yksi ihmissuhde katkesi. Katkaistiin. Se oli ollut jo pitkään alamäessä, maistunut vain vaivoin vanhoilta muistoilta ja toistetuilta lauseilta. Kyllästyttänyt, harmittanutkin. Että miksi aina vain, vaikka ei kuitenkaan.

Vielä viime metreillä siihen kuitenkin kasvoi tuuhea kuusi ja auringonkukka, vedessä kelluva valkoinen lumme. Lume.

Ja minä kun olen taipuvainen uskomaan hyvään, toivomaan kaunista ja kuvittelemaan vielä viemäriveden virratessakin olevani raikkaan puron äärellä, en halunnut silloinkaan uskoa, että niin vain olin vihellellyt virvatulen perään.

Oli pakko valita. Teimme leivänmuruista kekoja pöydälle, tässä on risteys. Tuolla tuo, täällä tämä. Ja tätä tietä ei ole - ei, meistä ei tule koskaan paria. On siis vain yksi reitti pois ikuisesta sahaamisesta: kokonaan ulos. Niin kauaspois, ettei näy eikä kuulu enää yhtään mitään.

Ja niin tehtiin.

Sattuihan se. Teki helvetin tiukkaa luopua toiveista, unelmista - vaikka kuinka elähtäneistä ja kulahtaneista. Ja täyttymättömistä varsinkin. Kunnes tuli ensimmäinen valaistumisen hetki: mitä kaikkea sellaista onkaan, mitä minun ei enää tarvitse raahata mukanani!

Ja vielä tulee sekin päivä, kun mikään ei enää muistuta kipeästi siitä, mitä kerran melkein oli.

Pyörällä yöllä

Hurmaavat elokuun yöt, lahjana saatu pimeä ja lämmin! Kuin jossain kaukanapoissa, etelässä, Välimeren äärellä. Voi kuulla astioiden kilahtelua terassilta, jutustelua, hyvänolonhyminää. Kesä jatkuu, kesä.

Eilen oli tarjolla elokuvaa paljaan taivaan alla. Katselimme Prinsessa Mononokea nurmikolta, evästä mukana, ja meitä oli paljon. Toisilla hyppykenkä jalassa, vähän vain ehtivät ahteria laskea alaspäin ja jo teki mieli jatkaa matkaa. Me muut istuimme ja kuuntelimme, kurotimme päiden taakse jäävän tekstityksen perään ja upposimme japanilaisen animaatiotaiteen helmeen. Suuriin ilmeikkäisiin silmiin, hillittömänä metsän läpi vyöryvään kirottuun pahaan ja sen voittamiseen tarvittavaan aina yhtä uljaaseen uskoon: luota hyvään, luota toisiin, tee kaikkesi.

Eväät loppuivat mutta jännitys ei, ja hengitystä pidättäen seurasimme, miten kaiken kauheuden jälkeen kauneus puhkesi kukkaan. Oli hyvä olla.

Keskellä yötä pyöräilimme kotiin, Töölönlahti oli tyyni ja vastarannan valot heijastuivat sen pinnasta. Väsytti mutta puhututti, ja pitkästä matkasta tuli lyhyt. Oli helppo mennä nukkumaan.

Näin tahtoisin tämän olevan, tällaisia iltojen ja öiden.

Epävarmuustekijöitä

Tämä tarina on tosi. Tosin sivusta kuultu, joten kaikkea en voi tietää, mitä sen taustalla on. Paitsi että ainakin mustasukkaisuus, tuo jokaisen suhteen säädyttömin syöpäläinen.

Olipa siis taas kerran mies ja nainen, keski-iässä molemmat ja molemmilla takana selvästi enemmän kuin yksi liitto. Ja oli sosiaalinen media, tuo kultainen juorupeili, jonka avulla on niin helppoa nähdä sellaisetkin asiat, jotka eivät itselle kuulu - esimerkiksi mehevä siivu aikoinaan yksityiseksi ajateltua muinaista kirjeenvaihtoa. Kuten entisten ihastusten hekumallisesti vihjailevia viestejä ja, mikä pahinta, nykyisen kullan villejä vastauksia noihin viesteihin.

Mitä helvettiä? Että sinulla muka on ollut jotain säpinää jonkun kanssa ennen minua? Siis eihän se voi olla totta. Ja jos on, niin silloinhan tämä meidän rakkautemme, tämä ei ole. Totta. Aitoa. Rehellistä. Lue: sinä petät minua!

Että sitä huutoa tuli. Pöyristyttävällä logiikalla pantiin viereisessä pöydässä hetkessä matalaksi melkoisen hyvänoloinen nykyinen suhde, kaikki siihen johtaneet hempeät hetket ja mukaan punottu tulevaisuuden toivo. Ja vain siitä syystä, että toisella näistä ihmisistä oli ollut kivaa aikaisemminkin ja tämä kiva oli tullut vastaan ja sanonut moi.

No niin. Ihan neutraalisti ajatellen, yleensä kun tuttuja tavataan, sanotaan moi. Sen voi tietenkin sanoa monella tavalla ja monella äänensävyllä. Ja vaikka sen sanoisi kuinka neutraalisti, joku toinen voi KUULLA sen ihan eri sävyisenä. Joku, jonka päähän on rakennettu valmiiksi oletus, että se MOI tarkoittaakin jotain paljon enemmän, ihan jopa peräti vihjailua vieläkin olemassaolevasta suhteesta. Minkä vuoksi sitä, mikä näiden kahden päähenkilön välillä on ja on ollut, onkin täysi vale.

Siis näin huutaa ääni siellä huutajan omassa päässä, ihan riippumatta siitä, mitkä tosiasiat tai kuvitellut tosiasiat sen saavat huutamaan.

Ja se ääni huutaa siksi, että siellä pikkuisessa pääkyssä on jo jotain hajonnut tai kovaa vauhtia hajoamassa: oma käsitys itsen ja toisen ihmisen välisestä suhteesta. Oma käsitys luottamuksesta. Oma uskallus antaa toiselle avoimesti kaikki se, mitä itsessä on.

Voihan olla, että se on hajonnut juuri tässä kuulemassani suhteessa, mutta voi myös olla ja todennäköisesti onkin, että se on hajonnut jo paljon aikaisemmin. Jossain muussa suhteessa toiseen ihmiseen. Ehkä jo ihan pienenä ihmisenä, kun kaikki suhteemme olivat isompiin ihmisiin, aikuisiin. Eikä se huutaja voi koskaan olla varma siitä, että joku toinen haluaa elää juuri hänen kanssaan - koska hänen päänsä sisällä sellainen on äärimmäisen toivottua mutta täydellisen mahdotonta.

Joka kerta se sattuu niin, että on pakko huutaa ja haukkua taas yksi ihminen, joka ei ollutkaan suurempi kuin oman pään sisällä oleva peikko. Ja tämä jatkuu niin kauan, kunnes huutaja tajuaa, että sitä peikkoa ei nujerra kukaan muu kuin hän itse - ja lakkaa lukemasta kohtaamastaan ihmisestä mitään muuta kuin tasan vain tämän hetken.

Ei maailman helpoin rasti mutta mahdollinen.

Iltaoluenjuontirauhani nimissä, yrittäisitte edes!

Omantunnon kysymys

Miten munatonta voi olla meininki kirkossa. Miten uskomatonta väkeä! Tullaan kuin lampaat laumana vain siksi, että niin on aina ollut tapana. Kyseenalaistamatta. Miettimättä, mitä mieltä, tai onko sitä.

Eikä yhdenkään kasvoilta paistanut ilo. Kyllästystä kyllä näkyi, ja kuului myös: silloin kun piti olla hiljaa, alkoi välittömästä rento jutustelu. No, ehkä siitä rentoudesta voisi antaa pari lisäpistettä. Mutta kun sekin on seurausta välinpitämättömyydestä muita ihmisiä kohtaan. Mitäpä väliä, vaikka joku haluaisikin rauhoittua (tai pappi puhua rippilapsille), kun minulle tuli juuri mieleen hauska muisto, jonka haluan välittömästi jakaa kaikkien läheisteni kesken. Peukkua sille!

Papin puheista en viitsi edes sanoa mitään. Kun ei hänkään sanonut mitään, vaikka puhui kovaan ääneen. Sitä kyllä mietin, että mahtaakohan itsekään uskoa sitä mitä puhuu. Mutta komea virta tuli niistäkin tyhjistä sanoista.

Jos joku olisi edes säteillyt ilosta. Tuli tosi kova ikävä Blues Brothersien svengijumalanpalvelusta.

Yöuinnilla

Se alkoi heitosta. Että kun bluesnainen soittaa niin että sielu repeää, miehet lavan edessä heittävät vaateensa pois ja tanssivat munasillaan. Ja mitä siihen nainen sanoo, no tietenkin tarjoaa intiimin kostean vaihtoehdon: miten olisi kello neljältä yöllä meren rannassa?

Ja niin me teimme. Tanssimme, nauroimme, lauloimme, ja kun meidät viimein heitettiin ulos musiikkimme mekasta, kävelimme kesäyön hämärässä rannalle, riisuimme vaatteet ja kahlasimme kellumaan matalaan lahteen.

Vesi oli lämmintä kuin iho, ja vaaleina läikkinä kuulsimme sen pinnan alla, kaikki niin paljaina lähellä toisiamme. Meidän muhkuraiset keski-ikäiset vartalomme, meidän toisiamme hipovat raajat, hiljainen nauru lähti varpaista asti eikä kukaan oikein tiennyt, olisiko pitänyt tehdä jotain muutakin kuin vain kellua. Niin me kelluimme.

Se oli niin oikein siinä kohdassa, niin oikein meille ihmistä kaivanneille, toisiamme tavoitelleille. Että olimme siinä ja lähellä, vesi yhdisti meidät. Hiljaa, höpisten, vain joku ujo rehvakkaasti vitsaillen yritti peitellä sitä osaa alastomuuttaan, jonka tunsi alastomimmaksi.

Ja Dr. J., sinä ihmiseni täällä maan päällä, halusit vielä näyttää minulle kallion päältä horisontin.

Joskus hetki on niin tasan oikea ja elämä juuri tässä.

Jos voisin pysäyttää

Haluaisin nähdä enemmän ihmisten silmiä.

Tänään seisoin vartin juttelemassa aivan tutun ihmisen kanssa, joka ei katsonut silmiini kertaakaan. Ja heti perään toisen vartin toisen ihmisen kanssa, melkein tuntemattoman, joka katsoi niin todesti silmiin aivan tavallisten asioiden keskellä, että aloin itse puhua syviä. Vaikka asiamme oli vain asiaa, tietojen vaihtamista ja tehtävistä sopimista.

Voin ymmärtää pälyilevät katseet ja ajatuksenjuoksut, jotka saavat ihmisen kuljettamaan silmiään aivan muualle kuin minuun, vaikka olemmekin juttelemassa. Enää en luule, että kyse olisi jotenkin minusta, sillä tiedän, että kyse on vain ja ainoastaan pälyilijästä.

Mutta turhalta se tuntuu silti. Kohtaamattomalta. Haluttomuudeelta - tai kyvyttömyydeltä - kohdata. Tarkoitukselliselta pintaosumalta sen sijaan, että ihan oikeasti, edes hetken ajan, uskallettaisiin uskoa ihmisten väliseen ymmärrykseen, sen mahdollisuuteen. Inhimilliseen olemassaoloon.

Ja ne toiset hetket, kun joku oikeasti katsoo silmiin, ovat niin täysiä. Hämmentävänkin täysiä. Joskus jopa niin, että pitää itse alkaa pälyillä pois päin, ettei alkaisi vuotaa yli. Mutta niistä jää hyvä mieli: on ihmisiä, jotka haluavat koskettaa ja myös asettaa itsensä alttiiksi. Olla auki.

Niihin hetkiin, hetkeksi.

Kiitos, Mustasilmä.

Loman loppu

Tänään oli viimeinen aamu. Aurinko paistoi parvekkeelle, luin lehteä ja join maitokahvin. Kukat hehkuivat.

Heinäkuuksi töihin, miten kaikkien kuvitelmien vastaisesti se tuntuu vain houkuttavan upealta ja rauhalliselta mahdollisuudelta tehdä töitä! Kaikessa rauhassa, kerrankin. Ja ne lounastauot, puistoeväät, työnjälkeiset terassit - aurinko sielläkin.

Siis ei, ei läheskään viimeinen aamu. Vaan vain hyvänmakuinen pala tätä kesää, joka on oikeasti vasta alkamassa.

Kaipuu

Kahdeksan tuntia puhetta Dr. Jekyllin seurassa. Olen nahaton.

Niin paksu arkipinta meillä molemmilla, kauan siitä kuin viimeksi näimme. Ainakin kahden tunnin paksuinen. Vasta sitten tulivat välähdykset, tutun tunteminen, muistaminen. Ja kosketus, niin tarkasti sanoilla juuri niihin kohtiin, joista toisemme tunnemme.

Lopputulos: yhä vain haluaisin jakaa kaiken hänen kanssaan, parvekekukista astronomisiin älynväläyksiin.

Ja silti vaikenen, astelen kauemmas. Vaikka sydän repeää.

Niin perkeleen epäreilu on tämä maailma, ja sellaisia pelkureita ihanimmatkin ihmiset.

Uneksimisen onnellinen keveys

Auringolla, parvekkeella, hitaalla aamiaisella nautiskelu huumaa päästämään haaveet liikkeelle. Mitä sitten, kun en enää ole sidottu tähän paikkaan - jossa täysin hyvin ja mainiosti viihdyn mutta en aio viettää loppuelämääni -, mitä sitten kun aamiaiseni rytmiä ei enää määrittele yksikään muu tarve kuin omani eikä maantieteellinen etäisyys työstä sido kotiani siihen mihin nyt? Mitä sitten...

Meri. Ykköslähtökohta. Meri niin lähelle, että se tuoksuu. Seuraava kysymys onkin vaikeampi: mikä meri? Tämä rakas Suomenlahti, rakas kallioluotojensa ja matalien mäntyjensä vuoksi, jostain historiasta saakka, eikä kuitenkaan välttämätön. Enää. Oli aika, jolloin se oli kuin napanuora, jostain lapsuudesta asti, aamu-uinti kylmässä, miedon suolaisessa, vihertävässsä vedessä, ja se luotojen välistä näkyvä horisontti, päättymätön. Tunnistan sen, mutta meriä on muitakin.

Atlantti. Kosteasti pisaroiva julma ja vahva, harmaa. Tuulinen, vaarallinen ja houkuttava. Tyyni valtameri, auringonlaskun oranssiksi sivelemät kävelyrannat ja pienet kaupungit pohjoisessa, etelässä köyhät kylät, joiden raiteilla löyhkäsi simpukankuorimurska. Musta hiekka. Ja se ensimmäinen kuulas kulma Välimerestä, jonka sain, Adrianmeren pohja. Niin puhtaan valoisa, vaikka Venetsian ympärillä kuulemma saasteisempi kuin missään.

Vielä monta näkemättä. Biskajanlahti. Sisilian rannat. Pohjanmeri.

Vasta meren jälkeen merkitsee se, mitä haluan tehdä. Muuta kuin kulkea meren rantaa. Jotain käsillä. Jotain päällä. Jotain sellaista, josta saan riittävästi elääkseni. Että pää elää.

Ja kenen kanssa vai yksin? Ei tämä ole edes olennainen kysymys. Yksin tai kanssa. Mutta yksin ainakin. Jos joskus kanssa, då så.

Ihan hyvä tulevaisuus edessä. Kiitos, aurinko. Että silitit.

Kaikki tai ei mitään

Olla vain osittain on kaikista kamalin vaihtoehto.

Luulin monta vuotta, että pystyisin olemaan ihmisten kanssa ystävällisen neutraali, tasaisen kohtelias tai vain arkisen asiallinen. Ja kyllä, tietenkin pystyn siihen töissä ja harrastuksissa, missä ihmiset ovat sidoksissa toisiinsa toiminnan kautta, sattumalta juuri nämä ihmiset ja sattumalta juuri tähän aikaan, täällä.

Mutta silloin kun yhdistävä tekijä on jokin muu, sukulaisuus, tuttavuus, ystävyys - ei, keskitie ei vain aukea minulle. Se on kuin haalea nakki, ei kuuma eikä kylmä. Eikä sitä haaleutta saa piiloon edes sinapilla. Voin pahoin. Ja jätän mieluiten syömättä.

Aiemmin keräsin mehevän suurta sosiaalista ahdistusta tästä kyvyttömyydestä. Etenkin sukulaisten kanssa ja vanhojen kavereiden kanssa. Pitäisihän sitä osata viihtyä tai ainakin vaivautua yrittämään, mutta kun ei. Kun vain niin tyhjää ja mitätöntä ja merkityksetöntä, ennen kaikkea persoonallisesti täysin väritöntä. Eikä kenelläkään toisilleen mitään sellaista sanottavaa, joka poikisi yhtäkään kantavaa ajatusta.

Sitten lopetin yrittämisen. Välttelin tilanteita. Poistuin paikalta pakollisten jälkeen. Aloin ajatella, että hoitakoot muut sosiaalisensa noin, jos niin haluavat ja voivat siinä hyvin. Minä yritän jotain muuta.

Vähemmän. Ja enemmän. Niin on käynyt. Vanhat ystävät saavat rauhassa mennä, vanhat tuttavat myös, ja minä itse - jos siltä tuntuu. Sillä miksi pitäisi olla, millään tavalla, ellei se tunnut hyvältä? Ei miksikään.

Ja sitten kun joku oikeasti osuu, annan kaiken. Pidän hellästi kiinni osuneista.

Vasta silloin tuntuu, että elän.

Menikö tasa-arvo ohi?

Ajattelu jatkuu. Luen Pia Ingströmin kirjaa Lentävä feministi, jossa hän haastattelee 70-luvun suomenruotsalaisia aktiivifeministejä. Käsissä on suuri valaistumisen aika, aivan tavalliset naiset tajusivat, että henkilökohtainen on poliittista ja asiat ovat siten kuin ovat, koska niille ei ole a) tehty b) haluttu tehdä yhtään mitään. Ja ettei maailma koskaan muutu, elleivät he ensin muuta omaa elämäänsä.

Heidän edeltäjiensä, 60-luvun feministien reitti oli muutoksen tie yhteiskunnan olemassaolevia rakenteita pitkin. Päiväkoti- ja aborttilainsäädäntöä, monipuolista itsemääräämisoikeutta. Ihan valtavia muutoksia puolelle ihmiskuntaa ja vielä isompia ihmisille itselleen, joita ne koskivat.

Sen jälkeen kuljettiin jonkin matkaa hyvinkin punaisissa väreissä, joskus värisokeastikin. Mutta puoluepoliittisista rajoituksista huolimatta Lentävän feministin kertojista kuultaa käsittämätön oivalluksen upeus: miten jokainen heistä kuitenkin ponnisti omasta elämästään, kiskoi itseään ylös sokeiden itsestäänselvyyksien suosta, jossa kuitenkin oli kalvanut mutainen tietoisuus siitä, että jotain on oikeasti pielessä. Ja miten naiselta naiselle levisi vahva yhteinen tunne siitä, että heistä - meistä! -jokaisella on oikeus nähdä se pielessä oleva ja tehdä sille jotain. Että se on oikeus ja jopa velvollisuus. Itselle, toisille. Kaikille tyttärille, kaikille alistetuille, kaikille tuleville.

Mietin 80-lukua ja mitä tuosta kaikesta oli silloin näkyvissä, kun itse aloin tulla aikuiseksi. Naistutkimuksen opintokokonaisuudet yliopistoissa. Kääntöpiiri-kustantamo. Teoreettista todentamista mutta missä oli henkilökohtaisuus? Ja korvissa ne usein toistetut lauseet siitä, miten hyvin Suomessa kaikki jo naisilla on. Että ei pidä valittaa, muualla niin paljon huonommin. Oltiinko jo menossa takapakkia?

Susan Faludin Takaisku-kirja avasi silmät sille, että kaikki ei ole kaikesta huolimatta niin kuin pitäisi olla. Että mitään ei ole koskaan saavutettu varmuudella. Hän kirjoittaa kritiikistä ja mustamaalauksesta, jota itsenäiset uranaiset saivat kokea. Syystä että? Heidän paikkansa olisi niin monen mielestä kuitenkin ollut hellan vieressä. Ja jos eivät olleet, olivat itsekkäitä, elleivät peräti uhka yhteiskunnalle.

Silloin tuntui siltä kuin tasa-arvo olisi jo mennyt ohi. Että taas oltiin matkalla alas laaksoon, jossa joka hetki pitää olla valppaana, etteivät vanhat lonkerot vedä huomaamatta mukaan kymmeniä vuosia taaksepäin, kaikkeen siihen, mistä pari edellistä sukupolvea jo onnistui repimään itsensä irti.

Järisyttävä back to the stone age -keskustelu on jatkunut 90- ja 00-luvun. Hyvä äiti, paha äiti, kotona vai ei-kotona, itsekkäät pihtarinaiset, kylmät itsekkäät urakeskeiset äidit, joiden vuoksi lasten mielenterveysongelmat räjähtävät käsiin, 82,6 sentin euro... mutta missä olivat isät, kun tuo kaikki tapahtui??

On mentävä juurille. On mentävä omille juurilleen. Ja kuin Lentävä feministi, otettava kiinni niistä oman arjen asioista, joissa jotain on pielessä. Nostettava itsensä siitä suosta, niistä alistavista asenteista, joihin ympäristö on saanut uskomaan, ja luettava itsensä vapaaksi. Ei ole pakko olla, ellei ole hyvä olla.

Siksi on tehtävä muutos. Monta muutosta. Itse.

Hiipivä asenteellisuus

Sukupuoliroolineutraali kasvatus on ainoa tie tasa-arvoon. Mutta miten onkaan niin hemmetin vaikea havaita niitä salakavalia reittejä, joita pitkin ajatukset luiskahtavat tuttuun ja tavanomaiseen yhteiskunnalliseen roolitukseen biologisen sukupuolen perusteella!

Viime aikoina ovat ärsyttäneet erityisesti Lehden, sen suurimman, ns. perhesivut. Sukupuoliroolijako otetaan siellä nykyään niin valmiiksi annettuna ja artikkelit keskittyvät pääasiassa vahvistamaan vanhoja kliseitä. Vesipyssytestissä kohderyhmänä ovat vauhdikkaista taisteluleikeistä pitävät pojat. Siis pojat, ei lapset. Ja museon leikkikalunäyttelyn esineistä kerrotaan kuin todisteena siitä, että pojat ovat aina halunneet leikkiä moottorivempaimilla ja tytöt hoivata nukkeja ja sitä sääntöähän ei mikään muuta. Hohhoijaa. Tuliko mieleen, mitä noillakin yleistyksillä taas voitettiin? Että hei sinä tyttö siellä pää auton konepellin alla, olet kyllä tosi kummallinen. Varmaan ihan melkein poika?

Mutta kuka lapsi mitään tajuaa haluta sen perusteella, mikä värkki vaipoista löytyy, ellei roolinmukaisia virikkeitä tuoda ahkerasti tarjottimella ja toisella kädellä vedetä verhoa väärien kiinnostuksen kohteiden eteen? Ei tasan tajua. Se ikkunalaudalle kiipeävä yksivuotiaskin voi nimittäin olla ihan yhtä hyvin tyttö kuin poikakin, samoin nuken poskea silittävä empaattinen kullannuppu.

Eikö pääasian tulisi olla se, että molemmilla on tilaa olla sellainen kuin on ja valita oman elämänsä toteuttamiseen tarvitsemansa reitit ihan ilman ulkopuolellta tulevia sukupuoliroolipaineita?

Sitä tilaa tuo ikikankea uusfakkiutuminen syö kovaa vauhtia. Ja tulee taas vaikeammaksi meille aikuisillekin olla sellaisia ihmisiä kuin olemme, biologiasta riippumatta. Siis yksilöitä, kaikkine mahdollisine lahjoinemme ja mielitekoinemme.

Kovin on yhä vain pelottavaa päästää irti kivikauden sukupuoliroolijaosta. Siitä kiinni pitäminen, jota ei enää voida perustella edes koneellistamattoman maatalousyhteiskunnan olosuhteilla, palvelee aivan varmasti jonkun tarpeita. Mutta kenen, kun ei kerran meidän itsemme?

Lisää syitä olla feministi ja jatkaa ajattelua.

Lukuvinkki: Marianne Grabrückerin jo yli 20 vuotta sitten (!) kirjoittama kirja Siinäpä vasta kiltti tyttö (suom. Helene Bützow, kust. Kääntöpiiri 1991).

Älä unta näe

Uneksija otti jälleen yhteyttä. On kesäkuu, on valoa ja lämpöä, on aika jolloin tapasimme. Siitä on monta vuotta ja monta vuotta hän on tehnyt samalla tavalla: laittanut vanhoja lämmittelevän viestin juuri samaan aikaan.

Minusta ei tuntunut miltään. Hänestä oli selvästi tuntunut. Hän oli nähnyt unta, unessa minut, olin ollut läsnä, hänen vierellään... tarpeeksi syitä kuvitella, että samaan aikaan toisaalla olisin kovasti intensiivisesti ajatellut juuri häntä. Hän oli telepatiakuvitelmansa lumoissa, minä täysin aistiton.

Tai oikeastaan vielä enemmän: olin kylmä. Jopa ärsyyntynyt. Piti vähän ponnistella, että en olisi kuulostanut tylyltä, kun vastasin (ja tietenkin vastasin): kuulostaa tavalliselta kesäuusinnalta. Ei sen kummempaa. Tuttu ilmiö.

Kuulkaa siis hyvät kaihoisat kesälesket ja muut yöttömän yön tuijottelijat: se mikä on kerran kesäkuussa saattanut olla kivaa, ei välttämättä ole sitä enää seuraavana vuonna eikä varsinkaan siitä eteenpäin. Ei. Kesäpukki on aivan yhtä rasittava legenda kuin jouluinen veljensä - ja kuka ihme haluaisi samat lahjat joka vuosi? Toisto tappaa kaiken luovuuden.

Ärtymyksen jälkeen tuli kuitenkin vielä inhimillisyys ja muistin Edu Kettusen laulavan: "En se ole minä joka sisälläsi huutaa."

En olekaan.

Muista se ensi vuonna, kun kesäkuu taas koittaa.

Naama ummessa

Joskus kauan ennen sosiaalista mediaa oli aika jolloin sosiaalisuus tuntui siltä kuin joku poraisi reikiä minuun ja valuisin niiden kautta ulos, ulos minusta.

Kyllä, silloin kauan sitten oltiin myös kovasti sosiaalisia, pidettiin ihmisiin yhteyttä ja jaettiin asioita heidän kanssaan. Minulla on vieläkin tallella niitä kirjeitä ja postikortteja, pinkoittain. Puhumattakaan puheluista: vaatehuoneen oven alta luikerteleva jatkojohto kertoi, että paikallispuhelun hinnalla meni tunti jos toinenkin.

Kun sen sai valita itse, se tuntui hyvältä. Ne ystävät, jotka puhuivat samaa kieltä. Ne joilta tuli kirjeitä ja kortteja, odotettuja, sanoja ja kuvia. Ja joille lähetin samaa tavaraa samalla mitalla.

Mutta sitten ne tilanteet, jolloin piti olla sosiaalinen vain siksi että täytyy. Koulussa kaikkien kanssa. Työssä toisille. Kadullakin.

Pahinta olivat kahvipöytävierailut sukulaisiin. En vain voinut tajuta silloin enkä tajua nytkään, miksi pitäisi puhua puuta heinää arjen silminnähtävistä yksityiskohdista kokonaisen lauman kera, kun saman ajan voisi käyttää uppoamalla syväanalyysiin yhden tai kahden samanmoisen kanssa.

Keriä, kehittää, luodata. Rikastua. Hengittää.

Siksi on niin vaikea ymmärtää, että nykymuodikas verkkososiaalisuus voisi olla yhtään sen kummoisempaa kuin eläminen reikäjuustona.

Kuoleman salliminen

Tunnen ihmisen, joka kulkee elvytyskielto taskussaan. Hän ei halua elää kauemin kuin hänen elämänsä kestää. Minusta se on kunnioitettava toive.

Missä menee se raja, jonka tällä puolella kunnioitamme elämää ja toisella puolella halveksimme sitä pitkittämällä hengissäpysymistä hyvinvoinnin kustannuksella? Miten nähdä se jokaisen kohdalla erikseen, siinä yksilöllisessä kohdassa, missä se väistämättä onkin?

En usko, että vapaamielisimmässäkään yhteisössä voidaan sopia tarkasti, milloin toisen ihmisen kuoleman avustaminen voisi olla luvallista ja laillista ja milloin ei. Mutta toivon, että voitaisiin edes yrittää sopia siitä, mitä tarkoittaa kuoleman salliminen.

Kuoleman salliminen sille, joka sitä todella haluaa. Oikeasti rehellisesti jatkuvasti todella. Ja jonka fysiikka on siinä kunnossa, että elämä ei tule tarjoamaan hänelle parmpaa olotilaa vaan ainoastaan tasaisen liukumisen kohti kivuliasta huonompaa.

Kuoleman salliminen sille, joka haluaa lähteä silloin kun vielä tuntee itsensä itsekseen.

Kuoleman salliminen sille, joka on etukäteen halunnut varmistaa, että hänen ruumiinsa ei päädy roikkumaan rikkinäisenä letkuissa ilman pisaraakaan henkistä elämää.

Uudet ihmiset

On taas harjoittelijoiden aika. Kyllä, olen juuri sellainen kuukausipalkkaisessa työpaikassa jumittava keski-ikäinen, jonka työelämän valopilkkuja ovat kevät - kun harjoittelijat tulevat - ja syksy - kun harjoittelijat lähtevät.

Pidän siitä, että heitä on. (Siis teitä, jos satutte tätä lukemaan.) Sellaisia hiirenkorvaisia ensipäiväläisiä, jotka etsivät ujosti pälyillen ruokalan ovea ja kysyvät, millä sanoilla puhuttelisivat asiakasta sähköpostissa. Ja siitä, että päivä päivältä he osaavat enemmän ja kysyvät vähemmän ja tuntevat osaavansa ja alkavat muuttua hiiristä ahkeriksi myyriksi, laiskoiksi kissoiksi ja joskus jopa räksyttäviksi rakeiksi. Ja ihmisiksi, joilla on nimi.

Toisina päivinä se on minusta rasittavaa. Silloin kun pöydän reunan yli valuu tekemättömiä töitä, isoja projetkeja, pienten projektien silppua, ja sähköpostista syöksyy "tälle pitää heti tehdä jotain" -ohjuksia - ja samaan aikaan pöydän vieressä seisoo koko ajan joku, jolla ei ole tarpeeksi tekemistä tai joka ei osaa vieläkään tehdä sitä, mistä puhuttiin jo kerran. Tai kaksi tai kolme. Silloin tulevat mieleen ne ajat, jolloin puntissa roikkui räkänokka taapero ja kainalossa kävelytaidoton vaippapöksy, kaurapuuro tulvi yli ja samaan aikaan joku juutaksen jeesuskauppias soitti kiivaasti ovikelloa.

Siinä kohdassa pitää hakea kuppi kahvia. Istua alas. Aloittaa alusta. Unohtaa se, että on niitä niin sanottuja omia tärkeitä töitä. Pitää muistaa se oma ensimmäinen työpaikka, jossa pääsi tekemään jotain muutakin kuin pesemään vessoja tai haravoimaan. Kun tuntui ensimmäisen kerran sitä vuosikausia jakkarallaan jumittanut ammattilaista kuunnellessa siltä, että jossain kaikkien erilaisten hämärien irtotehtävien uumenissa onkin systeemi, jonka voin ymmärtää ja jota voin jopa kehittää. Että jonkun asian voi tehdä noin kuin se on tehty mutta myös jollain uudella tavalla, ja että ihan kohta olen siinä kohdassa, että oivallan sen. Ja saan sen myös sanoa.

Sillä sitä varten harjoittelijat ovat. Eivä vain siksi, että saisivat kerättyä harjoittelupisteensä, nostaa (eds sitä hävyttömän) pientä palkkaansa (jos ylipäätään mitään) tai hyödyttää yhtiötä suorittamalla suu supussa ne tylsimmät ja likaisimmat työt. Ei, he ovat harjoittelijoina isosti myös siksi, että saisivat tuntea, miltä tuntuu osata.

Jos siihen saakka syksyyn mennessä päästään, on ilo nähdä harjoittelijan lähtevän: pää pystyssä, varmana, täynnä vahvaa uskoa siihen, että häntä tarvitaan.

Sanokaa mitä sanotte. Minä ainakin otan töihin jokaisen harjoittelijan jonka vain saan.

Olotilan pysyvyys

Australian aboriginaalejako ne olivat, joiden legenda kertoi kuolevan vankilassa, koska heidän olotiliakäsityksensä ei sisältänyt tulevaisuutta?

Ensikuulemalta aika vaikea uskoa. Sehän tarkoittaisi myös, että heillä ei olisi ollut muistia eikä muistin tuomaa ymmärrystä sille, että joskus tapahtunut voisi olla myös joskus ohi. Muodostuuhan ihmisen mielessä väistämättä erilaisista olotiloista ketju, jossa vaihtelevat epämiellyttävät ja miellyttävät jaksot, eikä niitä ketjuja kovin monta tarvita, ennen kuin vauvakin oppii, että nälkäistä oloa seuraa syöminen ja syömisestä tyytyväinen kylläisyys. Että sadekuuron jälkeen paistaa aurinko ja ankarakin tuska helpottaa joskus.

Mutta ehkä aboriginaalit oppivat tämän vasta sitten, kun sattuivatkin selviämään hengissä vankilasta? Ja uskoivat sitten seuraavalla kerralla selviävänsä toisenkin kerran. Karu tie.

Samaa sokeutta on kyllä vielä jäljellä meissäkin. Osaamme oikein hyvin olla näkemättä ikkunoita ja ovia, olla ajattelematta sitä, mitä vankilan ulkopuolella on (vaikka kuinka hyvin tietäisimme, että siellähän se on, vanha kunnon vapaus). Niin totaalisen syvällä omissa vankiloissamme, että olotilakäsityksemme pääsee vääristymään täysin tulevaisuudettomaksi.

Kun toisessa ääripäässä on huippuun kehitetty hipaisutekniikka ja kosketusnäyttöelämä, jossa tanssahtelemme vauhdilla sovelluksesta toiseen, myönnän, että tulee kyllä kuitenkin ikävät tuota oletettua aboriginaalista totaaliläsnäoloa. Ei niin, että kenenkään pitäisi lukkiutua vankilaan kuolemaan, eikä niinkään, että samalla intensiteetillä upottaisiin fanaattiseen hyvänolonmässäilyyn, jossa pääasiallinen tavoite on tuottaa omalle pikku itselle keinotekoisin keinoin jatkuvaa mielihyvää. Vankila kun se on sekin.

Mutta osaisipa sitä olla ydintään myöten tässä ja nyt, tuntea rauhassa loppuun saakka, ja siirtyä vasta sitten eteenpäin.

Hetkellisten vankilatunnelmien uhallakin.

Väistäminen ei vie eteenpäin

Antaa asioiden mennä omalla painollaan. Pitäisikö? Ei. Minussa on aivan liikaa taistelijaa, että voisin toimia niin. Tai siis olla toimimatta.

Ja sekös ärsyttää. Tänään kuulin sen taas: Ei pidä kaivella vanhoja asioita, ei takertua menneeseen. On parempi unohtaa. Onhan mukavampaa olla onnellinen kuin oikeassa.

Mutta kun kyse ei ole oikeassa olemisesta vaan oikeudenmukaisuudesta, ja sen vaihtoehto ei ole onnellisuus. Sillä onnellinen voin olla vasta silloin, kun oikeudenmukaisuus toteutuu.

Vanhojen kaivelusta olen myös eri mieltä. Ei sen tarvitse tarkoittaa kieriskelemistä vihassa, katkeruudessa ja itsesäälissä, loputonta syytösten virtaa tai vuosikymmenten mykkäkouluja. Mutta eipä oikein mitään voi oppia, ellei uskalla käyttää avoimesti hyväkseen etäisyyttä ja tarkastella oman elämänsä menneitä asioita sillä silmällä. Kriittisesti, kaivellen, ja joskus jopa rohkeasti tunteiden läpi sukeltaen.

Kysehän on vain siitä, haluammeko oppia, ja jos haluamme, mitä. Hakkaamaan toiset? Välttämään tädyellisesti vastaavat tilanteet toisten ihmisten kanssa? Pujottelemaan työelämässä vammautumatta? Näkemään eron alistumisen ja alistamisen välillä? Vai haluammeko vain oppia, mitkä ovat ne asiat, jotka saavat meidät sekaisin ilosta, hulluksi kivusta, murenemaan surusta - ja miksi?

Minusta vanhojen kaivelu ja menneistä puhuminen on tärkeää kaikissa ihmisten välisissä suhteissa. Eikä vain kotona vaan myös - esimerkiksi - työpaikoilla. Ei kukaan meistä ole epäluuloinen ja arka vahingossa vaan yleensä sille on joku syy. Joku kokemus, jonka emme halua toistuvan. Ja meillä on oikeus odottaa, että toinen ihminen haluaa ymmärtää sen ja ottaa sen reilusti huomioon.

Epäoikeudenmukaisuuksia ei tarvitse unohtaa. Ne on hyvä muistaa, sillä vain muistamalla ne voi osata ottaa seuraavasta epäoikeudenmukaisuudesta ajoissa kiinni.

Ja osata olla itse oikeudenmukainen muita kohtaan.

Monta äitiä

Biologia on aivan liian kevyt keino saavuttaa äidin status. Synnyttäminen ei vielä riitä. Ja siksi suurin osa meistä tosiasiassa viettää suuren osan aikaansa etsimällä elämästään sitä, joka olisi meille äiti.

Siis mikä ja millainen?

Yhteen sanaan tiivistettynä: hyväksyjä. Se joka hyväksyy minut. Sellaisena kuin olen, kuin olin, ja mitä ikinä minusta onkaan tulossa.

Käsi sydämelle: oliko sinut synnyttänyt ihminen äitisi? Minun ei ollut. Niistä historiallisista syistä, jotka hänestä tekivät sen minkä tekivät, voisin kirjoittaa sivumääriä, joiden rinnalla kalpenisi Päätalonkin tuotanto. Ja niinhän on, että raamatullisessa hengessä, kolmanteen ja neljänteen polveen vyöryvät epäkeskot elämänmallit, katkeamatta, kunnes joku joskus keksii niistä jonkun säikeen oikaista. Hitaasti, yksi kerrallaan.

Mutta tarvitseeko minun lapsena selittää äitini vammoja? Tarvitseeko edes ymmärtää? Kun siihen ymmärtämiseen uppoaminen ei kuitenkaan auta minua paranemaan siitä, että hoidattamalla omia vammojaan lapsillaan hän teki itsestään lapsen ja meistä omia äitejään.

Lopputulos oli tietenkin yhteiskunnan kannalta varsin mainio: korillinen erittäin itsenäisiä ja omat ja usein muidenkin asiat hienosti hoitavia kansalaisia. Mutta se mikä jäi sisältä rikki, jäi sinne. Ja kaipuu.

Minun ystävissäni on paljon vanhoja naisia. On aina ollut. Sellaisia vahvoja, itsenäisiä, oman elämänsä hallinneita, varhaisia vapaustaistelijoita. Melko monta sellaista, joiden omat lapset ovat ihan muiden ihmisten synnyttämiä. Heidän sydämessään on ollut tilaa myös minulle ja heillä varaa olla minun puolellani. Silloinkin, kun olen ollut itse itseäni vastaan.

Siitä minä olen kiitollinen tänäkin äitienpäivänä. Sillä heidän hyväksyvästä asenteestaan olen oppinut enemmän kuin mistään: "Kun joku on istunut puoli tuntia keittiönpöytäni ääressä, ei hän ole enää vieras."

Ruusut teille!

Velttoilua kotisohvalla

Meinasi ruisleipä juuttua aamulla kurkkuun, kun luin Lehteä ja näin Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen uuden ylijohtajan uudet ylimaalliset ohjeet siitä, miten saadaan meidät kaikki työtävieroksuvat laiskat loiset kipittämään sorvin ääreen kuin olis jo. Ja pysymään siellä.

Että taas eläkeikää ylemmäs, raippaa lukukausimaksuilla yli neljän vuoden venyneille yliopisto-opinnoille, pois palkkojen yleiskorotukset, ja nuorten palkat saman tien suoraan alas (siinäpä vasta kannustin!) Ja ennen kaikkea, murskatkaa pahuuden ydin: tuo veronmaksajien rahalla kotona suoritettu "ihana velttoilu", jota näin meidän kesken myös helevetin uuvuttavaksi ympärivuorokautiseksi lasten ja imeväisten kotihoidoksi kutsutaan.

Eiköhän nyt kuulkaa olisi viimein jo aika säätää laki, joka määräisi jokaisen hyvinpalkatun viran tai toimen vastaanottamisen ehdoksi parin viikon pakollisen yhdyskuntapalvelun. Kaikki kuusituhatta euroa tai enemmän tienaavat suoraan vaan suorittamaan sitä yhteiskuntaa hyödyttävissä hoitotyötehtävissä vanhainkodeissa, päiväkodeissa tai pitkäaikaistyöttömien ja päihdehuollon asiakkaiden parissa.

Vasta sen jälkeen saisi alkaa uljas uranrakennus ja muhkean bonussalkun kasvattaminen. Omantunnon mukaan.

Ja aina uuden kymppitonnin rajan kilahtaessa paukahtaisivat kalenteriin kertausharjoitukset: viikko alzheimerpotilaan omaishoitajana tai kolmen lapsen yksinhuoltajavanhempana. Vaihtoehtoisesti voisi kokeilla elämää työttömän peruspäivärahan tai opintotuen varassa, kaikilla mausteilla.

Jospa näin aukeaisi Juhani Vartiaiseltakin se toinenkin silmä? Voisi tämä yhteinen maailmamme näyttää vähän erilaiselta.

Kolme puolikasta

Ajattelun aihe nimeltä yhteys jatkuu näköjään vielä tänäänkin. Muistin nimittäin eilisen jälkeen kolme ystävääni (naisia kaikki), joiden ajatukset yhteydestä miehiinsä ovat saaneet minut ajattelemaan kovasti eivät yhteyttä vaan yhteydettömyyttä. Siis sellaista olotilaa, jossa kyllä ollaan jonkun ihmisen kanssa yhdessä vaan ei yhteydessä.

Eikä tämä ole viisastelua eikä ilkeyttä, ainoastaan hämmästystä siitä, miten sitä kuvittelee tuntevansa ystävänsä ja heidän onnellisuutensa mittayksiköt, ja sitten ei yhtäkkiä tunnekaan, vaikka tuskin mistään ollaan niin paljon yhdessä puhuttu kuin nimenomaan miehistä ja suhteistamme heihin.

Mutta annetaan äänille tilaa.

Ensimmäinen ystäväni sanoi kauan sitten, että vaikka hänen miehensä olisi hänelle kuinka rakas, on hänen paras ystävänsä kuitenkin aina nainen. Yritin ymmärtää: Siis että vain nainen voi ymmärtää naista kuin ystävä? Ja että se on parasta? Mutta mikä sitten on se rakas mies, mistä kohdasta rakas, millä tavalla, miksi? Ja miksi ei sen enempää?

Toinen ystäväni, ei ihan kauan sitten, kertoi, ettei koskaan jaa huoliaan ja ahdistustaan miehensä kanssa. Ei mieti ääneen mielensä mutkia eikä mieskään omiaan. Kireistä kasvoista kuulemma joskus huomaa, että miehellä on rankkaa töissä. Ja sitten ollaan hiljaa, kukaan ei häiritse ketään omilla ongelmillaan. Sillä sitä vartenhan hänellä on ystävät, meidät naiset. Meidän kanssamme hän puhuu, pohtii, puntaroi, jakaa elämää. Ja miehensä kanssa? Käy treffeillä.

Se kolmas ystäväni puhui aivan juuri entiseksi muuttuneesta miehestään ja siitä, että heistä ei koskaan ollut tullut ystäviä. Ei ollut välittämistä eikä yhteyttä, josta välittäminen olisi voinut alkaa versoa. Mutta kai niinkin voi elää monta vuotta, vaikka kymmenen.

Surullista, miten yleistä. Ja se vasta surullista onkin, miten taitavia me olemme survoutumaan mutkalle miestemme rinnalla ja esittämään onnellista puolikkaassa elämässämme.

Anteeksi, siskot, mutta sitä se on. Kun ei ole yhteyttä.

Yhä yhteydestä

Helsingin afrikkalaisen elokuvan festivaali oli vähällä hulahtaa sormien välistä, mutta pari jyvää sain kiinni. Niistä toinen osui ristiriitaisella maailmallaan syvälle: Karin Alboun The Wedding Song, fiktiivinen elokuva kahdesta tunisialaistytöstä vuonna 1942, jolloin Tunisia oli natsi-Saksan vallan alla.

Senaikaista (varsin varhaista) naimaikää lähestyvät tytöt asuvat samassa talossa ja ovat kasvaneet lapsesta asti yhteen, niin lähelle toisiaan kuin henkäys iholla. Eikä erottavaa erilaisuutta olisi, ellei toinen heistä olisi muslimi ja toinen juutalainen.

Kyllä. Se tarkoitti jo silloin jotain. Eikä pelkästään saksalaisten takia.

Pienten tyttöjen hääleikki on kääntymässä todeksi: muslimityttö Nour on kihlattu serkulleen ja odottaa kovasti häitä, mutta sulhasen työttömyys viivyttää niitä. Juutalaistyttö Myriamin köyhä yksinhuoltajaäiti puolestaan on pakkonaittamassa tytärtään rikkaalle vanhemmalle juutalaismiehelle rahan vuoksi. Ja samaan aikaan saksalaishallinto kylvää eripuraa muslimien ja juutalaisten välille.

Hienoin piirroin elokuva näyttää, miten yhteiskunnallinen tilanne ja perheiden pohjimmiltaan kuitenkin erilaiset uskonnolliset taustat lyövät kiilaa tyttöjen väliin. Ja miten kauan odotetut häät, siirtymäriitti tytöstä naiseksi on tekemässä heistä täysin vieraat toisilleen. Nour ja Myriam horjahtelevat mutta saavat kuitenkin kerta toisensa jälkeen kiinni toisistaan, niistä yhteisistä ja yhdistävistä hetkistä, joista heidän ystävyytensä on punoutunut. Välittämisestä. Ymmärtämisestä.

Kamera hyväilee tyttöjen viattomia kasvoja.

Rujoa historiallista todellisuutta vasten elokuva näyttää äärettömän kauniisti sen, miten hauras ja pienestä kiinni on ihmisten välinen yhteys. Ja miten se kuitenkin on niin sitkeä ja vahva.

Elämän tärkein asia.

Yhteys

Joinain päivinä vain on kuin mitään etäisyyksiä ei olisi, ei mitään kulmikkaita kysymyksiä eikä entisistä jääneitä esteitä, vaan yhtäkkiä ilma on kirkas ja kantava ja minä niin paljon lähempänä sitä ihmistä, joka on minulle tärkein.

Hän ei ole täällä, ei tässä, ja kuitenkin on.

Tunne on ravistava. Tajuan läsnäolon, melkein kuulen äänen, puhun äänettä itse. Jotain vaihtuu välillämme reittiä pitkin, joka on olemassa vain sitä varten.

On ollut kertoja, jolloin olen oikeasti tietämättä kuitenkin tiennyt, että hän, jonka pitäisi olla kaukana, onkin lähempänä kuin luulinkaan, samassa kaupungissa, samalla kadulla, melkein ovella. Polttaa. Pam. Ovesta sisään. Tai äänenä puhelimesta, kirjaimina ruudulta, juuri kun olin itse tarttumassa sanoihin kurottaakseni kohti. Niin kuin olisi aivan välttämätöntä tehdä juuri silloin juuri niin.

Sen hetken jälkeen viiltävä kiitollisuus siitä, että joku toinen ihminen voi osua minuun noin. Että jotain noin vahvaa voi olla.

Ja että tätä minun ei tarvitse selittää, koska tämä vain on.

Jalat

Ystäväni Albatrossi antoi lahjan: kiinalaisen jalkahieronnan. Länsimainen mieleni hämmentyi ja arvelin välittömästi hierojan tulkinneen tilaukseni täysin väärin, kun hän aloittikin käsivarsista ja vielä lopuksi päätyi selkään. Mutta välissä olivat todellakin ne jalat.

Valuin ison nojatuolin sylissä puolimakaavassa asennossa, niskani alla lämmin tyyny, ja luiskahtelin surutta unen rajoilla. Olo oli rento kuin vanhan elokuvan oopiumiluolassa. Hämyisää, hiljaista musiikkia, läpikuultavilla verhoilla peitettyjä ikkunoita. Vaitonainen hieroja peukaloi terävästi ja rytmikkäästi jalkojani, paineli akupisteitä, läpsi sääriä, venytti varpaita ja paukutti kantapäitä. Ja sama uudestaan. Kipeissä kohdissa sanoi lyhyesti murtaen sanoja, joiden juuri ja juuri tajusin utuisen oloni läpi tarkoittava aivan muita ruuminosia: "Tämä olkapää. Tämä niska."

Siellä ne kivut olivat. Akupisteiden toisessa päässä. Ja minä olin päivä toisensa jälkeen kävellyt niiden päältä.

Sen kait oli Albatrossikin nähnyt. Ystävä.

Salaa ajateltua

Ensimmäinen niin lämmin lauantaiaamu, että pitkä kahvi baarin terassilla tuntui ainoalta oikealta valinnalta. Otin kirjan mukaan. Mutta viereisen pöydän pariskunta vei ajatukset harhateille.

Olivat ilmiselvillä ensitreffeillä. Kävivät läpi olemisen perusteita: opiskelua, harrastuksia, ajanviettotapoja. Yksi kysyi, toinen vastasi. Nainen ehkä innokkaampana, ehkä vain puheliaampana piti piteneviä monologeja, nojautui ryhdikkäästi miestä kohti. Suu vauhdissa.

Mies puolestaan vetäytyi aina vain kauemmas kohti tuolinsa selkänojaa, painautui nyökytellen sen syliin, kunnes hiljeni kokonaan pää syvällä hartioiden välissä.

Kuuntelin tapaa, jolla nainen maalasi kuvaa itsestään. Hyvä ettei kaivanut koulutodistuksia käsilaukustaan, niin perustellinen oli historiakatsaus. Lukio, opiskelu, järjestö- ja yhdistysaktiivisuus. Menestys nuoruudenharrastuksissa sekä nopea aikuistuminen ulos niiden piiristä. Miten reipasta! Siis tunnollisuudesta huolimatta kuitenkin ehdottomasti oman tiensä kulkija, ei lainkaan mikään laumasielu. Ja varmasti myös iloinen, huumorintajuinen, urheilullinen, kiltti, lempä ja eläinrakas. Oikea kaupunkikypsä luonnonlapsi, jokaisen poikamiehen unelma!

Masensihan se etäämmältäkin. Teki mieli sanoa, että älä tyttökulta yritä niin hirveästi. Ei sillä mitään merkitystä ole, montako laudaturia tai montako ulkomaanmatkaa. Ne ovat kuitenkin vain kehyksiä. Rajaavia raameja, joiden sisälle voi kyllä olla kätevää maalata herkullinen laatukuva itsestään mutta myös erittäin helppo jäädä jumiin - ja yhtäkkiä elämä onkin toisaalla.

Paljon mielenkiintoisempaa meistä kaikista olisi ollut kuulla, mitä ajattelet. Vaikkapa kuolemanrangaistuksesta, tonnikalan liikakalastuksesta tai USA:n sosiaalipolitiikasta.

Rajoja ja raivopäitä

Johonkin raja pitää vetää mutta mihin. Kun varhaisteini juniorilihaskimppu karjuu ja haukkuu sata lasissa, kiroilee, vittuilee ja silpoo säälimättä sanoillaan, tekee varsin nopeasti mieli vetäistä täyslaidallinen aikuisen älykkyyttä päin näköä. Sarkasmia, ivaa ja ironiaa, alistavaa halveksuntaa, ja jos ne eivät riitä, täyttä diktatorista ylivaltaa. Että tulisi edes hetkeksi hiljaista.

Ja kuitenkin yritän niin pitkään kuin mahdollista pitää eläimellisen itsepuolustusvaistoni sordiinolla. Pysyä rauhallisena ja järkevänä (on muuten helvetin vaikeaa, kun jokaista sanaa ja äänensävyäkin matkitaan, väännellään ja irvataan), antaa tilaa ja tukea ja olla vaan. Jos vaikka tulisi tarvetta tasapainoisen aikuisen läsnäololle ja kannustavalle kasvatuskeskustelulle.

Vaan eipä yleensä tule. Tai ehdi tulla, ennen kuin kuitenkin räjähtää. Perkele. On kyllä monta kertaa tullut mieleen, että mitkä ihmeen varajeesukset lastenkasvatusoppaita oikein kirjoittavat. Että miten moninkertaisella kärsimyksellä sillä alalla sen kirkkaimman kruunun saa? Tai kuinka perusteellisesti pitää itsensä nielaista olemattomiin, ettei vain vahingossakaan tulisi vaurioittaneeksi lastaan?

Sillä ärähtää se äitikin, kun tarpeeksi ärsyttää. Ja vetää sitten rajan siihen kohtaan: toisen päältä ei kävellä, ei edes omat pennut. Ei sellaiseen luuloon pidä kenenkään päästä kasvamaan.

Ja miten tuo rakas raivopää voisi koskaan löytää rajansa, ellei hän saa nähdä ja kuulla, missä se minulla kulkee?

Pieniä kieliä

Joskus vuosia sitten yliopistolla nuorehko kuulapää professori povasi reippaasti suomen kielen katoamista seuraavan viidenkymmenen vuoden aikana. Nautiskellen mahdollisuudestaan provosoida viattomia kuulijoitaan hän julisti radikaalia näkemystään aika monta kertaa useammin kuin kerran. Että kohta rytisee, näette vielä!

Olisiko se sitten maailmanloppu? Vai vain darwinistisen tyynesti hyväksyttävissä oleva minimalistinen muutoksen hetki? Hyttysen inahdus globaalin kielikunnan kokonaisevoluutiossa?

Niin paljon minussa on moniäänisyydestä nautiskelevaa lingvistiä, että jokainen katoava vatja ja liivi kyllä hetkauttaa, ainakin hetken. Haikea ajatus siitä, mitä juuri sillä kielellä pystyttiin sanomaan niin kuin ei millään muulla koskaan. Ja keitä ne olivat, jotka niitä sanoja käyttivät. Huutaen, itkien, hellien...

Se sama lingvisti liikuttuu syvästi myös jokaisesta inarinsaamelaislasten kielipesästä. Että jotain voi saada pelastettua, joka on jo melkein hävinnyt! Että joku välittää niin valtavasti sanoista ja niiden mukana kulkevasta historiasta, kuulumisesta johonkin, että haluaa noin ehdottomasti antaa sen lapsilleen.

Eipä tämä kai koskettaisi niin paljon, ellei oma sukuni suorastaan pullistelisi yksisilmäisiä kielenvaihtajia. On vain otettu kylmästi oman kielen tilalle toinen, se ympäristössä yleisempi tapa puhua. Piilouduttu vieraaseen vaatteeseen. Vaikka niin helposti olisi voinut siirtää seuraavalla sukupolvelle koko valtavan avaran maailman, kaksi tai kolmekin kieltä.

Mutta ehkä kyse ei olekaan tietämättä tuotetusta vahingosta vaan täysin tahallisesta teosta. Sillä jos ei ole kieltä, eipä tarvitse paljon sanokaan. Tai: jos ei ole sanomista, mihin sitä yhteistä kieltäkään tarvitaan?

Siisteys on katsojan silmässä

Hämmentää se epämukavuustila, johon nuorison lattialla lojuvat vaatekasat ajavat mieleni. Yritän useaan otteeseen rankkoja siedätyshoitoja, mutta jokin vain mättää. Eikä kyse ole huusholliestetiikasta, ei epäonnistuneen siisteyskasvattajan turhaumasta eikä myöskään pelosta, että törkyiset tavaravuoret entisen lastenhuoneen lattialla kohta sikiävät lauman iloisia loiseläviä.

Saan kiinni kahdesta asiasta, joilla on selvästi jotain syvällistä tekemistä tämän kanssa. Ensimmäinen niistä on Järjestys. Siis sellainen autuaaksi tekevä turvallisen mielihyvän huipentuma, joka syntyy siitä, kun kaikella on paikkansa ja kaikki paikallaan. Tila, jota ilman mieli natisee. Muuttumaton maailmanjärjestys, jonka jokainen osa on huolellisesti hallinnassa. Sellainen kuin kotona. Kuin lapsena.

Hiukan kiusallista nähdä näin suoraan juurille, myönnän. Mutta tuossa syvään ympätyssä järjestyksenkaipuussa on myös hieno käänteinen puolensa: ei ole vain yksi tai kaksi pahaa oloa, jotka on nujerrettu käsin tiskaamalla tai vaatekomeroa siivoamalla. Taattu toimintamalli! Että kiitos vaan, äiti. Ei niin paljon pahaa ettei jotain hyvääkin.

Se toinen vaivaava asia on kuitenkin vielä syvemmällä: välittäminen. Välittäminen toisista ja siitä miltä heistä tuntuu. Ja tämä on se ainoa oikea perustelu, jolla voin vaatia lattiatilan raivaamista kävelykuntoon vähintään kerran viikossa. Tässä kodissa kun asuu monta ihmistä, joilla kaikilla on oikeus viihtyä. Ja jos kuutena päivänä viihdytte te, seitsemäntenä on minun vuoroni.

Tulipa jumalainen olo.

Kaukaa lähelle

Muualla, matkalla, muissa maissa on kuin päähän puhkeaisi uusia silmiä ja korvia. Oma kaiken täyttävä jokapäiväinen haihtuu mielestä ja poissaolosta tulee nahattoman totaalista läsnäoloa. Ennen kaikkea itselle.

Muualla, matkalla, muissa maissa tulee myös ymmärrettyä uusia yhteyksiä. Ajatukset kulkevat selkeinä säteinä aivojen läpi ja kytkeytyvät seiteiksi. Tulee näkyviin solmuja, herää tunteita. Niitä on hyvä kääriä rullalle ja panna talteen pesäänsä. Tai pureskella läpi. Sylkäistä suustaan.

Ja sen teen.

Näin käy, kun aikaa on paljon ja päätehtävänä vain oleminen. Hitailu vieraan kaupungin kaduilla paikkaa mielestä monta rikkinäistä palaa.

Ne taskussa arkeen.

Vieläkin ihan hellänä

Jatkoa eiliseen: mitä haluan tehdä omilla käsilläni. Pestä jonkun hiukset? Kyllä. Testi: kenen päätä haluan koskea niin kuin kampaaja kädet koskivat minua? Tietenkin tiedän itse kenen, ja olkoon hänen nimensä tässä Antaa & Ottaa -maailmassani vaikkapa Dr. Jekyll.

Kipeäksi asian tekee se, että hänen päänsä ei ole ulottuvillani. Mutta mielenkiintoista tämän hellyysjatkumon kannalta on se, että käteni eli tuntosarveni elleivät peräti tunnesarveni (sarvet, tosiaankin) tiesivät heti, minne olivat matkalla.

Siispä: Kenen jalat haluaisit hieroa? Kenelle tehdä voileivät valmiiksi? Kenen poskilta nuolla kyyneleet?

Ihan hellänä

Kampaaja pesi hiuksiani. Ote oli oranssi, tasainen mutta kunnioittava. Pyörivillä liikkeillä hän kuljetti sormenpäitä pitkin hiusrajaa, levitti ne hetkeksi koko kallolle, paineli, pysähtyi ohimoille. Pidin silmät kiinni, ettei vettä valuisi. Silmistä. Tuntui niin hyvältä.

Päänahkani muisti jotain, mitä minä en enää muistanut: miltä tuntuu, kun joku pesee hiuksiani ja koskee päätäni hyvin käsin. Minulla ei ole mitään mielikuvaa siitä, että kukaan olisi koskaan tehnyt niin. Siis edes pessyt hiuksiani. Vaikka varmasti on. Mutta en muista yksiäkään tuollaisia käsiä, en hetkiä, en niihin liittyviä puheita. Vain jonkun silmissä kirvelevän shampoon, vedestä liukkaan pesuhuoneen penkin.

Miten kauan siitä täytyy olla. Ja missä ovat olleet kaikki kädet sen jälkeen?

Positiivista räimettä

On ollut aina vähän vaikea tajuta taistelumättöleffojen suurta suosiota. Ne ovat niin järisyttävän kaavamaisia, että hyvän ja pahan kamppailun yksiulotteisuuden tajuaa sokeakin, jos ei muuten niin ääniefekteistä. Ja oli areenalla sitten inkkareita ja länkkäreitä tai aavikkosotureita ja autoiksi muuntautuvia jättiläisrobotteja, ei ole koskaan yhtään liian vaikea arvata, kuka saa symboloida länsimaista valkoista oikeaa yksilöä ja kuka vierasta, vaarallista ja tuntematonta massaa (itää, mustaa, punaista, keltaista, pimeää, kylmää, kommunistia, muslimia...) Hiukan turhan yksinkertaista indoktrinaatiota, vaikka samaahan sitä on Disneyn piirretyissäkin.

Mustapukumiesten ja geeliponnarinaisten roolittamia agenttielokuvia en ole koskaan jaksanut katsoa  edes parodiamielessä, saati tulevaisuuteen sijoittuvia totaalituhodystopioita, joissa rusennetaan ja räjäytellään pilvenpiirtäjiä kuin tulitikkutaloja. Kun elokuvasta yksinkertaisesti ei tule nautinnollisen hyvää vain siksi, että sillä on helppo säestää popcornin syömistä.

Enpä siis olisi ikinä uskonut, että äityisin kehumaan jotain tuon suuntauksen elokuvaa. Ja vielä fantasiaa, lajityyppiä, joka on niin kirjoina kuin elokuvinakin herättänyt minussa lähinnä pitkästymiseen verrattavan tunteen. Siis että miksi pitäisi keksiä kokonainen uusi maailma ja sen jälkeen tehdä siellä kaikki ne samat typeryydet kuin mitä tässä omassa ihmismaalimassamme on tehty? Sotia myöten. Ei ihan ymmärrä, edes vertauskuvallisesti.

Mutta nyt siis kehun: Titaanien raivoa! Olipa mehevä kokemus. Ja tuskin se pelkistä 3D-laseista johtui.  Ehkä se oli tuo tuhti annos kreikkalaista mytologiaa, joka sai minut pauloihinsa? Zeus ja Haades yrittävät pitää kurissa Kronosta, pahaa riehuvaa laavaukkoa, jonka pääseminen vapaaksi olisi maailman loppu. Ja kun heidän voimansa alkoavat ehtyä, saapuu paikalle puolijumala Perseus. Epäröiden, haparoiden kuin ihminen, mutta jumaluutensa löydettyään niin ylivoimaisena, että ihan palautui usko. Ihmiseen? Vai puolijumaluuteen? No, vaihteeksi ei ainakaan amerikkalaiseen oikeusjärjestelmään.

Mene tiedä. Mutta hyvät vibat jäi leffasta. Ekstrabonuksena hauskat britti- ja irlantilaisaksentit, joilla arvon jumalat puhuivat...

This keeps me rolling!

Kevään ensimmäinen päivä pyörän päällä. Aivan mah-ta-vaa! Kun koivet polkee, pää puhdistuu. Ja pakokaasuja nolla. Tartu stongaan!

Haulikolla niskaan

Miten helvetissä joku ihminen (mies) voi saada päähänsä, että hänellä on oikeus tappaa toinen ihminen (nainen)? Tarvitseeko sitä edes yrittää ymmärtää? Selittää syitä, taustoja, kulttuureita? Kun kerran toisen ihmisen elämän lopettaminen vain on, kaikissa olosuhteissa, absoluuttisesti väärin.

Mutta selitetään silti. Hyviä selityksiähän ei ole - siis sellaisia, joiden avulla toisen tappamisesta tulisi oikea teko. Sen sijaan pahoja selityksiä on paljon. Otetaan niistä yksi: omistamisen harha.

Kun omistan jotain, saan tehdä sille ihan mitä haluan. Sotkea kotini. Myydä autoni. Heittää kännykän seinään. Tukistaa lastani? Tappaa vaimoni? Tai sen naisen, joka ei halunnut seurustella kanssani?

Piirräpä paperille kuva itsestäsi. Piirrä sen ympärille piiri, jonka sisäpuolella on kaikki se, mitä omistat eli mille saat tehdä ihan mitä haluat. Piirin ulkopuolelle muut tärkeät jutut. Jos tuottaa vaikeuksia erottaa rahalla irtoavia ja elämältä lahjaksi saatuja aineettomia asioita, piirrä vaikka kaksi eri kuvaa. Ja nyt silmä tarkkana - mitä tuli piirin sisälle, mitä sen ulkopuolelle?

Bingo. Esineet. Ihmiset. Kaksi eri asiaa.

Rajatapauspohdintoja varten vinkki: Keskeinen kysymys kuuluu, kuka saa päättää. Ja millä perusteella. Ja sitäkin kannattaa miettiä, missä kohdassa toisen ihmisen rinkuloita haluaisit itse seistä.

Että näin on, pojat. Koittakaa ymmärtää, että se ainoa, mitä te omistatte, on oma päänne. Ja jos siellä killuu kuvitelma, että maailma on hallinnassanne vasta kun toinen ihminen on jyrätty, toisen tahto ja toiveet nuijittu teidän muottiinne, huutakaa apua ja lujaa. Siis ennen kuin keksitte haulikon tai puukon tai nyrkin. Silloin nimittäin mikään ei ole enää lähellekään hallinnassa eikä edes kohtalaisessa kunnossa.

Tasan samanlaiset

Globe Hopen idea hivelee sielua: ylijäämämateriaalin ja kerran (tai montakin kertaa) käytetyn nokkelaa henkiinherättämistä. Kaikelle on käyttöä! Ehkä jopa kaikille. Mutta missä on tuon ihanan uusiokäyttöfirman näppäräsormisten jumalten apulaisten värisilmä ja materiaalitatsi? Kun kurkistaa iloisen pussukan sisuskaluihin ja sieltä karjuukin vastaan hirvittävä tunkkaisenkuollut kuosi, haihtuu toivo. Tai no, ainakin halu ostaa. Samoin itkettää jo etukäteen läpikuultavasta verhokankaasta taiotun vinkeän käsveskan väistämätön lyhytikäisyys. Enkä kestä ajatusta siitä, mitä laukulle tapahtuu, kun kova ja pehmeä tikataan rinnakkain. Aivan. Se pehmeä kuluu väkisin puhki kauan ennen kovempaa.

Puntaroin käyttöarvon ja itseisarvon välillä, mutta onko yhtä ilman toista? Haluanko siis kestävän ja käytännöllisen, jota ei tarvitsisi ihan heti taas leikata tilkuiksi ja rakennella uudestaan? Armeijan ylijäämäkankaista Globe Hopekin tekee vaikka millaisia reippaita reissukasseja. Vai riittäisikö tällä kertaa ainoastaan kaunis - sellainen, jota katsoessa ja kosketellessa voi aidosti nauttia? Siis muustakin kuin tiedostavan kuluttajan hyvästä omastatunnosta.

Taidanpa ottaa ja ommella vanhoista kankaanlopuista omanlaiseni olkalaukun. Kestävän ja kauniin, joka täyttää tarkoituksensa.

Vielä on toivoa.

Reunat kauniisti kurtulla

Vanheta kuin tulppaani. Siinä tavoitetta tuleville vuosille. On takatalvinen pitkäperjantai, taivas roiskii räntää ja nuo vain puskevat vartta maljakossa vielä viikonkin jälkeen. Kaartuvat vauhdikkaasti laitojen yli, ojentavat kaulojaan ja aukeavat yhä valoa kohti, vaikka terälehdet jo tipahtelevat! Mitä siitä jos tulenpunainen väri on hiukan haalennut ja vihreä kellastumaan päin. Yhtä juhlaa viimeiseen saakka.

Tästä se alkaa. Valoa!