Tunnen ihmisen, joka kulkee elvytyskielto taskussaan. Hän ei halua elää kauemin kuin hänen elämänsä kestää. Minusta se on kunnioitettava toive.
Missä menee se raja, jonka tällä puolella kunnioitamme elämää ja toisella puolella halveksimme sitä pitkittämällä hengissäpysymistä hyvinvoinnin kustannuksella? Miten nähdä se jokaisen kohdalla erikseen, siinä yksilöllisessä kohdassa, missä se väistämättä onkin?
En usko, että vapaamielisimmässäkään yhteisössä voidaan sopia tarkasti, milloin toisen ihmisen kuoleman avustaminen voisi olla luvallista ja laillista ja milloin ei. Mutta toivon, että voitaisiin edes yrittää sopia siitä, mitä tarkoittaa kuoleman salliminen.
Kuoleman salliminen sille, joka sitä todella haluaa. Oikeasti rehellisesti jatkuvasti todella. Ja jonka fysiikka on siinä kunnossa, että elämä ei tule tarjoamaan hänelle parmpaa olotilaa vaan ainoastaan tasaisen liukumisen kohti kivuliasta huonompaa.
Kuoleman salliminen sille, joka haluaa lähteä silloin kun vielä tuntee itsensä itsekseen.
Kuoleman salliminen sille, joka on etukäteen halunnut varmistaa, että hänen ruumiinsa ei päädy roikkumaan rikkinäisenä letkuissa ilman pisaraakaan henkistä elämää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti