Tämän Antaa & Ottaa -kokeilujakson päätteeksi voin vain toivoa, että joku 387 sivuillakävijästäni on kaikessa hiljaisuudessaan saanut näistä riveistä edes ajatuksia. Minä olen, sekä ne lukemanne että paljon myös siitä, miksi olen ne kirjoittanut näkyviin tätä kautta. Ja miksi joitain muita ajatuksia taas en.
Senkin tiedän, miksi alkuinnostuksen jälkeen niin minulla kuin monella muullakin on tullut varsin pian innonlopahdus: sillointällöinbloggailussa piilevät hennot hauskat piirteet eivät milloinkaan voita naamatustenjutustelua. Eikä monologi dialogia.
Ja kissa sylissäni puhuu enemmän kuin tuhat sanomatta jätettyä sanaa.
Siis kiitos. Ja tässä muodossa hyvästi.
sunnuntai 14. lokakuuta 2012
maanantai 1. lokakuuta 2012
Skannailua
Aamiainen on iloni. Erityisesti hotelleissa.
Ei, en tarkoita sen kokoa tai monipuolisuutta, vaikka voihan siitäkin repiä päiväänsä pelastuksen. Että tarjolla on neljää erilaista jogurttia, hedelmäsalaattia (ei purkista), persikoita (purkista), muroja, myslejä, jyviä, pähkinöitä, hilloa ja marjoja. Sämpylöitä, paahtoleipää, mustaa kokojyväleipää (jyvät kokonaisina), croissantteja. Cheddaria, camembertia, tuorejuustoa, emmentalia, luostarijuustoa. Lihoja en luettele kun en niitä tunne, paitsi metwurstin. Tomaattia, kurkkua, maustekurkkua, paprikaa. Pekonia, munakokkelia, keitettyjä munia, paistettuja munia, nakkeja, paistettuja sieniä, paistettuja perunoita, mätitahnaa. Kahvia (tällä kertaa tosi pahaa), teetä. Kuutta erilaista tuoremehua.
Se enempi ilo tulee salakatselusta. Leikin nimi on "Kenet ottaisin aamiaisseuraksi" ja sitä ehtii hyvin pelata monta kierrosta tuoremehun ja viimeisen kahvikupillisen välillä.
Aika monta en ottaisi:
- ranskalaisittain hyvin pukeutunutta liehulettiä viilettäjää, joka haukkaa sämpyläänsä jo matkalla pöytään aina yhtä tietoisena siitä, että hänet kyllä aina huomataan
- ylikasvanutta rokkaria, joka käyttää viisi kiloa liian pieniä farkkuja, sanoo huomenta ja istuu viereiseen pöytään mutta ei sen jälkeen keksi mitään, mistä voisi jatkaa keskustelua
- lehteään äkäisin liikkein selaavaa bisnesmaailman mykkää kivikasvoa, jonka aamiainen koostuu mustasta kahvista ja näkkileivästä
- kirjavaan raitapaitaan ja verkkareihin naamioitunutta tekoreipasta ryhmäturistia, jonka annokset ovat luokkaa ruotsinlaivan noutopöytä potenssiin kymmenen, koska niistä kerran on jo maksettu ja kaikki on siis ilmaista
- alistuvasti kumaraan painunutta ihantavallistamiestä, joka seuraa katse lautasessa vaimoaan kuin koira (no, onneksi hänellä on jo seuraa vaimostaan)
Jonkun ehkä kuitenkin:
- sen joka luki älykkölukulasit silmillä aamiaisensa kanssa oikeaa kirjaa ja kirjoitti ajatuksensa muistiin, ennen kuin käveli ultrarauhallisin askelin hakemaan toisen annoksen tuoremehua samaan lasiin
Mutta vain siinä tapauksessa, että hän osaisi myös avata suunsa ja jutella. Sillä ihan kaikista karmeinta tässä maailmassa on katsella pariskuntia, joilla ei ole edes aamiaispöydässä toisilleen mitään sanottavaa.
Ei, en tarkoita sen kokoa tai monipuolisuutta, vaikka voihan siitäkin repiä päiväänsä pelastuksen. Että tarjolla on neljää erilaista jogurttia, hedelmäsalaattia (ei purkista), persikoita (purkista), muroja, myslejä, jyviä, pähkinöitä, hilloa ja marjoja. Sämpylöitä, paahtoleipää, mustaa kokojyväleipää (jyvät kokonaisina), croissantteja. Cheddaria, camembertia, tuorejuustoa, emmentalia, luostarijuustoa. Lihoja en luettele kun en niitä tunne, paitsi metwurstin. Tomaattia, kurkkua, maustekurkkua, paprikaa. Pekonia, munakokkelia, keitettyjä munia, paistettuja munia, nakkeja, paistettuja sieniä, paistettuja perunoita, mätitahnaa. Kahvia (tällä kertaa tosi pahaa), teetä. Kuutta erilaista tuoremehua.
Se enempi ilo tulee salakatselusta. Leikin nimi on "Kenet ottaisin aamiaisseuraksi" ja sitä ehtii hyvin pelata monta kierrosta tuoremehun ja viimeisen kahvikupillisen välillä.
Aika monta en ottaisi:
- ranskalaisittain hyvin pukeutunutta liehulettiä viilettäjää, joka haukkaa sämpyläänsä jo matkalla pöytään aina yhtä tietoisena siitä, että hänet kyllä aina huomataan
- ylikasvanutta rokkaria, joka käyttää viisi kiloa liian pieniä farkkuja, sanoo huomenta ja istuu viereiseen pöytään mutta ei sen jälkeen keksi mitään, mistä voisi jatkaa keskustelua
- lehteään äkäisin liikkein selaavaa bisnesmaailman mykkää kivikasvoa, jonka aamiainen koostuu mustasta kahvista ja näkkileivästä
- kirjavaan raitapaitaan ja verkkareihin naamioitunutta tekoreipasta ryhmäturistia, jonka annokset ovat luokkaa ruotsinlaivan noutopöytä potenssiin kymmenen, koska niistä kerran on jo maksettu ja kaikki on siis ilmaista
- alistuvasti kumaraan painunutta ihantavallistamiestä, joka seuraa katse lautasessa vaimoaan kuin koira (no, onneksi hänellä on jo seuraa vaimostaan)
Jonkun ehkä kuitenkin:
- sen joka luki älykkölukulasit silmillä aamiaisensa kanssa oikeaa kirjaa ja kirjoitti ajatuksensa muistiin, ennen kuin käveli ultrarauhallisin askelin hakemaan toisen annoksen tuoremehua samaan lasiin
Mutta vain siinä tapauksessa, että hän osaisi myös avata suunsa ja jutella. Sillä ihan kaikista karmeinta tässä maailmassa on katsella pariskuntia, joilla ei ole edes aamiaispöydässä toisilleen mitään sanottavaa.
maanantai 24. syyskuuta 2012
Värejä
Märkää maata vasten räpsähtäneet vaahteranlehdet kahisevat jaloissa.
Tässä vuodenajanvaihteessa on niin syvä tuoksu, etten tahtoisi
päästää irti ollenkaan.
Pimeä tulee. Mutta nyt vielä on valo.
Ja värejä.
Tässä vuodenajanvaihteessa on niin syvä tuoksu, etten tahtoisi
päästää irti ollenkaan.
Pimeä tulee. Mutta nyt vielä on valo.
Ja värejä.
maanantai 17. syyskuuta 2012
Herkkä nahka
Untuvikko arveli, että olisi parasta lopettaa työnteko kokonaan. Kun iho on niin lähellä, että kaikki osuu, ja tuntosarvet kohollaan. Kaikki ankeat tunnelmat kasvavat oman olotilan sisään, työkaverien ahdistus repii, kovuus pelottaa painajaisiksi asti.
Mitä siihen voisi sanoa? Kuin että sellainen tämä maailma on. Kun joku raapaisee, siitä jää naarmu. Seuraavalla kerralla jää myös, mutta kapeampi. Ja taas. Kunnes jonain päivänä huomaat, että et ole edes huomannut jonkun raapaisseen, ehkä hipaisseenkaan.
Jotkut kovettuvat hetkessä, kehittävät panssarin ja puksuttavat eteenpäin. Toiset tuntuvat olevan paksunahkaisia syntymästään saakka. Mutta mitä teet, kun työ ja omin on alalla, jossa herkkävaistoisuus on myös työtaito, työkalu ja voimavara?
Silloin pitää vain tasapainoilla, eikä sitä voi tehdä kukaan puolestasi. Ei voi tulla kukaan ja sanoa, ota tuon verran mutta laita tässä kohdassa portti kiinni. Ainoa, mitä voin antaa ohjeeksi, oman vuosien naarmujen arpeuttaman ja kuitenkin vielä herkän nahkani alta, on se, että älä luovuta. Opit kyllä. Ja vaikka se sattuu, vapisuttaakin, sen läpi päästyäsi tiedät, mihin kaikkeen pystyt.
Eikä meillä ole varaa luopua sinun herkkyydestäsi, sinun ammattitaidostasi, sinun hyvästä nenästäsi juuri niiden asioiden suhteen, jotka tässä työssämme pohjimmiltaan ratkaisevat. Sinun kyvystäsi aistia toinen ihminen, kyvystäsi tuntea, mitä hän tarvitsee.
Untuvikko. Etkö näe, miten sulkasi ovat jo kasvaneet?
Mitä siihen voisi sanoa? Kuin että sellainen tämä maailma on. Kun joku raapaisee, siitä jää naarmu. Seuraavalla kerralla jää myös, mutta kapeampi. Ja taas. Kunnes jonain päivänä huomaat, että et ole edes huomannut jonkun raapaisseen, ehkä hipaisseenkaan.
Jotkut kovettuvat hetkessä, kehittävät panssarin ja puksuttavat eteenpäin. Toiset tuntuvat olevan paksunahkaisia syntymästään saakka. Mutta mitä teet, kun työ ja omin on alalla, jossa herkkävaistoisuus on myös työtaito, työkalu ja voimavara?
Silloin pitää vain tasapainoilla, eikä sitä voi tehdä kukaan puolestasi. Ei voi tulla kukaan ja sanoa, ota tuon verran mutta laita tässä kohdassa portti kiinni. Ainoa, mitä voin antaa ohjeeksi, oman vuosien naarmujen arpeuttaman ja kuitenkin vielä herkän nahkani alta, on se, että älä luovuta. Opit kyllä. Ja vaikka se sattuu, vapisuttaakin, sen läpi päästyäsi tiedät, mihin kaikkeen pystyt.
Eikä meillä ole varaa luopua sinun herkkyydestäsi, sinun ammattitaidostasi, sinun hyvästä nenästäsi juuri niiden asioiden suhteen, jotka tässä työssämme pohjimmiltaan ratkaisevat. Sinun kyvystäsi aistia toinen ihminen, kyvystäsi tuntea, mitä hän tarvitsee.
Untuvikko. Etkö näe, miten sulkasi ovat jo kasvaneet?
sunnuntai 16. syyskuuta 2012
Betoniseinän raapimista
Soitin Sulkeutuneelle. Hän oli sulkeutuneempi kuin koskaan. Se oli kuin tyhjän huitomista, suoraan sanoen paskan puhumiselta kuulostavaa paskan puhumista. Ja mietin ehkä ensimmäisen kerran 25 vuoteen, että miksi ihmeessä edes soitan.
Sääliä se ei ole sillä sitä en tunne. Ja jos tuntisin, pitäisin itseäni pimeänä. Ei.
Enemmän on kyse siitä, että minun ikkunani läpi näkyy sininen taivas, vaahteran punertuvat lehdet ja kaikessa rauhassa vaikka suoraan naapuriin. Ja hän vetää mustat verhonsa tiukasti kiinni, polttaa repsottavat tapetit harmaaksi tupakalla, astuu ulos ovesta vain kaulukset pystyssä ja inhoaa syvästi hissin koneiston kolinaa ja rappukäytävästä kuuluvia askeleiden ääniä.
En minä voi ketään käännyttää uskomaan, että maailman on iso, valoisa, kaunis ja iloinen. Ei se sitä minullekaan aina ole. Ja tiedän tasan tarkkaan, miten sietämätöntä omassa totaalisen todellisessa surkeussopassaan kiemurtelevalle on kuunnella ultrapirteitä reipastumisvinkkejä tai tarinoita onnellisten ihmisten maailmasta. Ei saakeli, ei sitä koskaan.
Mutta jotain asiaa minulla kuitenkin on, aina silloin tällöin. Ja myönnän, joskus teen sitä tikustakin, koska ainakin voin tarjota jos en muuta niin kuuntelemista. Ehkä jopa sen saman vanhan virren loputtomien säkeistöjen virtaa, samoilla sanoilla ja samoista aiheista. Mutta jos edes se ei lähde käyntiin, jotain on enemmän kuin vialla.
Kun näen kapean kaventuneen entisestään, se rusentaa. Ei ihmisen elämän noin pitäisi mennä vaan juuri toisin päin. Laveta, laajeta, polveilla ja virrata, kääntyillä, vääntyillä ja haaroittua. Kerrostua ja sävyistyä, tuottaa uutta. Siis tulla eletyksi.
Mutta mitä voi tehdä, jos älykäs ihminen itse kiskoo luukut joka kierroksella vain tiiviimmin kiinni? Halu uskaltaa ja uskallus haluta ovat kadonneet jo kauan sitten? Eikä lähelläkään oleva saa enää sanoa mistään oikeasta mitään oikeaa.
Eikä enää osaakaan.
Kädetön olo. Päätön.
Sääliä se ei ole sillä sitä en tunne. Ja jos tuntisin, pitäisin itseäni pimeänä. Ei.
Enemmän on kyse siitä, että minun ikkunani läpi näkyy sininen taivas, vaahteran punertuvat lehdet ja kaikessa rauhassa vaikka suoraan naapuriin. Ja hän vetää mustat verhonsa tiukasti kiinni, polttaa repsottavat tapetit harmaaksi tupakalla, astuu ulos ovesta vain kaulukset pystyssä ja inhoaa syvästi hissin koneiston kolinaa ja rappukäytävästä kuuluvia askeleiden ääniä.
En minä voi ketään käännyttää uskomaan, että maailman on iso, valoisa, kaunis ja iloinen. Ei se sitä minullekaan aina ole. Ja tiedän tasan tarkkaan, miten sietämätöntä omassa totaalisen todellisessa surkeussopassaan kiemurtelevalle on kuunnella ultrapirteitä reipastumisvinkkejä tai tarinoita onnellisten ihmisten maailmasta. Ei saakeli, ei sitä koskaan.
Mutta jotain asiaa minulla kuitenkin on, aina silloin tällöin. Ja myönnän, joskus teen sitä tikustakin, koska ainakin voin tarjota jos en muuta niin kuuntelemista. Ehkä jopa sen saman vanhan virren loputtomien säkeistöjen virtaa, samoilla sanoilla ja samoista aiheista. Mutta jos edes se ei lähde käyntiin, jotain on enemmän kuin vialla.
Kun näen kapean kaventuneen entisestään, se rusentaa. Ei ihmisen elämän noin pitäisi mennä vaan juuri toisin päin. Laveta, laajeta, polveilla ja virrata, kääntyillä, vääntyillä ja haaroittua. Kerrostua ja sävyistyä, tuottaa uutta. Siis tulla eletyksi.
Mutta mitä voi tehdä, jos älykäs ihminen itse kiskoo luukut joka kierroksella vain tiiviimmin kiinni? Halu uskaltaa ja uskallus haluta ovat kadonneet jo kauan sitten? Eikä lähelläkään oleva saa enää sanoa mistään oikeasta mitään oikeaa.
Eikä enää osaakaan.
Kädetön olo. Päätön.
torstai 30. elokuuta 2012
Tämä on marinaa
...mutta päreet meinaavat mennä pyörätiellä päivittäin. Olen aina kuvitellut, että Suomessa käytössä oleva oikeanpuolinen liikenne olisi taottu jokaisen tiellä liikkujan kaaliin jo taaperoiässä. Mutta ilmeisesti teillämme kulkijoista vähintään puolet on saanut liikennekasvatuksensa Brittein saarilla, Australiassa, Uudessa-Seelannissa ja Japanissa. Joka helkkarin välissä nimittäin torveloi vastaan pyöräilijöitä, jotka arpovat kahden metrin päässä eturenkaastani, kummalta puolelta vastaantulijan tulisi ajaa. Siinä sitten heilutaan ja katsellaan äänettöminä, minne toinen meinaa mennä. Että miksikö liikennesäännöt on aikoinaan kehitetty? Ehkä arvaattekin.
Entä sitten ne avuttomat, joille jono on täysin tuntematon käsite. Jokaisessa risteyksessä ryhmittäydytään nätisit riviin rinnakkain, viisi-kuusi pyörää kahden metrin pyörätiellä. Sitten odotetaan kiltisti punaisen valon vaihtumista vihreään, kunnes päästään kirmaisemaan kilpaa eteenpäin - suoraan päin sitä viiden pyöräilijän riviä, joka tulee kadun toiselta puolelta vastaan. Halleluja! Eikö yhtään hävetä?
Jalankulkijoista en sano mitään. Itsekin olen sellainen. Mutta minulle vain sattuu olemaan itsestäänselvyys, että yhtä lailla kun katson ennen kadulle astumista, tuleeko autoja, katson myös ennen pyörätielle astumista, tuleeko pyöriä. En kävele pitkin ajorataa, en myöskään kävele pitkin pyörätietä. Ja tiedän, että pyöräilijän kellonsoitto ei ole vittuilu vain varoitus - aivan kuten italialainen autoilija soittaa torvea varoittaakseen tulostaan, ei karjuakseen suomalaiseen tapaan saatanan junteille, jotka jököttävät edessä.
Että mitenkä olisi, jos jokainen siellä pyörätielläkin toimisi niin kuin haluaisi muiden toimivan itseään kohtaan? Huomioisi, antaisi tilaa, noudattaisia niitä ainoita yhdessä sovittuja sääntöjä, jotka koskevat meitä kaikkia ja joiden tarkoitus ei ole - huomio huomio - rajoittaa meidän henkilökohtaista vapauttamme vaan nimenomaan tehdä liikenteestä turvallista ja ennen kaikkea vaivatonta ja sujuvaa.
Eikä tarvitsisi vittuuntua joka saatanan päivä raivopäiseksi berserkiksi yhdellä vaivaisella työmatkalla.
Entä sitten ne avuttomat, joille jono on täysin tuntematon käsite. Jokaisessa risteyksessä ryhmittäydytään nätisit riviin rinnakkain, viisi-kuusi pyörää kahden metrin pyörätiellä. Sitten odotetaan kiltisti punaisen valon vaihtumista vihreään, kunnes päästään kirmaisemaan kilpaa eteenpäin - suoraan päin sitä viiden pyöräilijän riviä, joka tulee kadun toiselta puolelta vastaan. Halleluja! Eikö yhtään hävetä?
Jalankulkijoista en sano mitään. Itsekin olen sellainen. Mutta minulle vain sattuu olemaan itsestäänselvyys, että yhtä lailla kun katson ennen kadulle astumista, tuleeko autoja, katson myös ennen pyörätielle astumista, tuleeko pyöriä. En kävele pitkin ajorataa, en myöskään kävele pitkin pyörätietä. Ja tiedän, että pyöräilijän kellonsoitto ei ole vittuilu vain varoitus - aivan kuten italialainen autoilija soittaa torvea varoittaakseen tulostaan, ei karjuakseen suomalaiseen tapaan saatanan junteille, jotka jököttävät edessä.
Että mitenkä olisi, jos jokainen siellä pyörätielläkin toimisi niin kuin haluaisi muiden toimivan itseään kohtaan? Huomioisi, antaisi tilaa, noudattaisia niitä ainoita yhdessä sovittuja sääntöjä, jotka koskevat meitä kaikkia ja joiden tarkoitus ei ole - huomio huomio - rajoittaa meidän henkilökohtaista vapauttamme vaan nimenomaan tehdä liikenteestä turvallista ja ennen kaikkea vaivatonta ja sujuvaa.
Eikä tarvitsisi vittuuntua joka saatanan päivä raivopäiseksi berserkiksi yhdellä vaivaisella työmatkalla.
torstai 23. elokuuta 2012
Irti
Yksi ihmissuhde katkesi. Katkaistiin. Se oli ollut jo pitkään alamäessä, maistunut vain vaivoin vanhoilta muistoilta ja toistetuilta lauseilta. Kyllästyttänyt, harmittanutkin. Että miksi aina vain, vaikka ei kuitenkaan.
Vielä viime metreillä siihen kuitenkin kasvoi tuuhea kuusi ja auringonkukka, vedessä kelluva valkoinen lumme. Lume.
Ja minä kun olen taipuvainen uskomaan hyvään, toivomaan kaunista ja kuvittelemaan vielä viemäriveden virratessakin olevani raikkaan puron äärellä, en halunnut silloinkaan uskoa, että niin vain olin vihellellyt virvatulen perään.
Oli pakko valita. Teimme leivänmuruista kekoja pöydälle, tässä on risteys. Tuolla tuo, täällä tämä. Ja tätä tietä ei ole - ei, meistä ei tule koskaan paria. On siis vain yksi reitti pois ikuisesta sahaamisesta: kokonaan ulos. Niin kauaspois, ettei näy eikä kuulu enää yhtään mitään.
Ja niin tehtiin.
Sattuihan se. Teki helvetin tiukkaa luopua toiveista, unelmista - vaikka kuinka elähtäneistä ja kulahtaneista. Ja täyttymättömistä varsinkin. Kunnes tuli ensimmäinen valaistumisen hetki: mitä kaikkea sellaista onkaan, mitä minun ei enää tarvitse raahata mukanani!
Ja vielä tulee sekin päivä, kun mikään ei enää muistuta kipeästi siitä, mitä kerran melkein oli.
Vielä viime metreillä siihen kuitenkin kasvoi tuuhea kuusi ja auringonkukka, vedessä kelluva valkoinen lumme. Lume.
Ja minä kun olen taipuvainen uskomaan hyvään, toivomaan kaunista ja kuvittelemaan vielä viemäriveden virratessakin olevani raikkaan puron äärellä, en halunnut silloinkaan uskoa, että niin vain olin vihellellyt virvatulen perään.
Oli pakko valita. Teimme leivänmuruista kekoja pöydälle, tässä on risteys. Tuolla tuo, täällä tämä. Ja tätä tietä ei ole - ei, meistä ei tule koskaan paria. On siis vain yksi reitti pois ikuisesta sahaamisesta: kokonaan ulos. Niin kauaspois, ettei näy eikä kuulu enää yhtään mitään.
Ja niin tehtiin.
Sattuihan se. Teki helvetin tiukkaa luopua toiveista, unelmista - vaikka kuinka elähtäneistä ja kulahtaneista. Ja täyttymättömistä varsinkin. Kunnes tuli ensimmäinen valaistumisen hetki: mitä kaikkea sellaista onkaan, mitä minun ei enää tarvitse raahata mukanani!
Ja vielä tulee sekin päivä, kun mikään ei enää muistuta kipeästi siitä, mitä kerran melkein oli.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)