Rupisessa sielussa kirveltää, vaikka asiat olisivat kuinka hyvin. Ei aina, ei välttämättä useinkaan, mutta välillä. Ja se vain on niin.
Perkeleellisellä perspektiivillä voi runnoa itsensä elämän läpi, menestyä ja ehkä olla tyytyväinenkin. Sitäkin on kokeiltu. Sitä kutsutaan suorittamiseksi. Olen siinä itse asiassa aivan helvetin hyvä. Niin hyvä, että eräs ratkaisukeskeinen terapeuttikin koitti kovasti ripustaa revennyttä minääni vanhaan tuttuun koukkuun aina vain uudestaan ja vakuutteli, että tuossahan sinulla on selviämisväline vaikka millaisiin tilanteisiin!
No joo, on kyllä helvetti ollutkin. Sillä taidolla osasin nuorena piilottaa kellarikomeroon koko palavan sieluni, janoisen mieleni ja nälkäisen ruumiini. Että ihan hyvin ja lahjakkaasti paketoin pois näkyvistä elävimmän osan itseäni ja otin ohjenuorakseni ulkoa määritellyt säännöt, odotukset ja toiveet. Niissä raameissa oli tosi simppeliä porskuttaa eteenpäin, aina puoli askelta valvontakameran edellä. Prenikoita suorastaan satoi!
Se oli erinomainen selviämisväline, järisyttävän nokkela keino sopeutua siihen todellisuuteen, johon olin sattunut syntymään. Kerrassaan sankarillinen suoritus. (Toisen terapeutin mielestä kyseinen toimintamalli luultavasti pelasti minut totaaliselta kamahtamiselta. Silloin. Voi olla.)
Mutta kuten arvata saattaa, tällä tarinalla ei olisi onnellista loppua, ellei tulivuori olisi alkanut repeillä. Ihan parasta, mitä ihmiselle voi sattua! Olen maailman surkein sitaattilinko mutta kerrankin tuli mieleen yksi juuri vähän aikaa sitten kuulemani: "olisin tuhoutunut, ellen olisi tuhoutunut". (Tusind tak, Søren Kierkegaard!)
Minä tunki väkisin esiin.
Ja tuollaisesta sekasotkusta, jota kai elämäksikin kutsutaan, jää väkisin kaikenlaista railoa nahkaan. Sieluun. Mieleen. Mätiä kohtia räjähtelee esiin silloin tällöin silloinkin, kun kuvittelee jo kävelevänsä ihan omin jaloin tukevasti omaa tietään. Ja taas nuollaan haavoja. Se vetää välillä alemmas kuin minne haluaisi mennä.
Tiedän, että syvissä kohdissa on vaaransa. On meren pohja, joka tuntuu kuolettavan pohjattomalta ja tappavan pimeältä, ennen kuin sen kuitenkin tapaa ja pystyy taas ponnistamaan pintaa kohti. Mutta on myös aikoja, jolloin kieriskely mutavellissä tekee enemmän hyvää kuin pahaa. Paluu peiton alle, mustaan turvaan, itkun syliin on parhaimmillaan juuri se ikävän silaus, jonka takia myös valo tuntuu valolta ja talvinenkin merituuli posken silittämiseltä.
Vastakohdistahan me elämme. Ja niistä peileistä, toinen toisillemme.
lauantai 9. helmikuuta 2013
sunnuntai 3. helmikuuta 2013
Toden hetki
Blogimetsän kansan keskuudessa kiertänyt haaste heitettiin Sudenkin suuntaan, ja tietenkin tartuin! Kuvioon kuulemma kuuluu lähettää tämä eteenpäin kahdeksalle muulle kirjoittavalle, mutta lavennan kenttää ja ehdotan, että ottakoon kopin joka pallon tuntee omakseen.
Siis kahdeksan tärkeää totta omasta itsestäni ja elämästäni - aloitetaan osastolta Valaisimet:
1. Omat pojat
Elämäni mielenkiintoisin matka. Ei vain kahden kasvavan ihmisen valloittavaan persoonallisuuteen vaan koko siihen tahmaiseen seitistöön, jonka lasten ja äidin jatkuvasti muuttuva ja mukautuva yhteys muodostaa. Herkkää, hilpeää ja aivan helvetin hankalaa, saatanan raivostuttavan takkuista, mutta pitää myös oman pään taatusti liikkeessä. Ja sitä tunnevyöryä, onko mitään mitä ei olisi vielä koettu! Hemmetti. Luottamuksellinen yhteys noiden heppujen kanssa on parempi lahja kuin ikinä osasin elämältä edes toivoa.
2. Kissat
Läheisyysgeneraattorimme. Suositellaan jokaiselle eronneelle naiselle ja jokaiselle varhaisteinille, joka sanoo äidilleen "yäk sä haiset, mee pois". Tekee hyvää myös isommille. Terveysvaikutukset taatut ja resepti on voimassa parhaimmillaan parikymmentä vuotta. Voidaan tarvittaessa uusia itse.
3. Meri
Äärettömyys ja veden hyväily iholla. Suola. Kun on sen rannalla ja katsoo horisonttiin, edessä on koko maailma. Kaikki sen mahdollisuudet. Epäterveellistä asua liian kauan liian kaukana merituulen tuoksusta.
4. Kuvat
Valo. Elo. Sarja. Kieli. Mieli.
5. Iho
Paksusta nahasta täyteen nahattomuuteen, koko skaala on käytettävissä kun kohtaa toisia ihmisiä. Millä aistilla kenetkin ottaa vastaan, jonkun silmien jälki menee välittömästi ihon alle ja toisen pelkkä olemus saa suomut kasvamaan läpipääsemättömäksi panssariksi. Olen ultraherkkä älylle ja sanojen kieputukselle, hulahdan täyteen reikiä ja valun ulos itsestäni toista kohti niin kevyestä värähdyksestä, että joskus pelottaa jo pelkkä silmien avaaminen. Ja kävelen pois kun pitäisi pysyä, jätän sanomatta kun olisi hetki sanoa. Vain siitä pelosta että vastaukseksi tulee tylytystä. Tai vain kuivuutta. Liikaa totta ja liian vähän luottamusta sudenkorentojen tanssiin...
Mutta avoimuus ihoa myöten, rehellisyys ihan ääriin saakka. Ilman niitä en voi uskoa rakkauteen.
6. Syttyvä liha
Mieletön ihmisen ominaisuus leimahtaa niin hillittömään himoon ja haluun toista ihmistä kohtaan, että järki, tieto, kokemukset ja kaikki koskaan hankittu viisaus katoavat silmänräpäyksessä ja ainoaksi oikeaksi johtotähdeksi syttyy orgastisen rakastelun odotus. Ja tietenkin sen jatkumona takuuvarmasti odottava ikuinen yhteinen onni ;) Mikä uusiutuva energialähde meissä ihmisissä elääkään! Kuohuvat kosket ja vinkuvat tuulet, uraani halkeaa, ihan kakkoseksi jäävät kaikki.
7. Välittäminen
Hyvä voittaa pahan 6-0, koska me uskomme niin. Ei se itsestään tapahdu. Että kaikilla olisi hyvä olla, pitää kaikkien välittää. Ja tämän takia en kyllä ikinä tule tajuamaan valikoivaa välittämistä, jonka piiriin kuuluu vain oman kylän väki tai jotenkin muuten oikeanlaiset (-kieliset, -väriset, -uskontoiset). Jos jollain on paha olla, henki vaarassa tai nälkä, hänestä on pidettävä huolta, as simple as that. Ja jos empatia tuottaa jostain syystä vaikeuksia, voihan sitä ainakin olla lisäämättä toisen tuskaa ja olla vain hiljaa. Joskus sekin on ihan hyvää välittämistä.
8. Raha
Jos sitä ei olisi sen verran tarpeeksi, että peruselämäntarpeet saadaan hoidettua, ajattelisin sitä aivan liikaa. Siihen mielen vankilaan en halua enää koskaan.
Listaa voisi jatkaa mutta siihen puutuisivat kaikki, minä mukaan lukien. Mutta näillä eväillä pysyn elossa ja muilla sitten herkuttelen.
Kovasti peräänkuulutetussa Kellariosastossa on paljon mustaa ja yön lasten suruja ja murheita. Mietin pitkään - minäkin - sitä, mikä loppujen lopuksi olisi minusta totuus mallia Children of Night, mitkä sellaisia tunnustuksia, joissa näkyisi synkin osa minua. Salaisin? Nekö kohdat, joissa olen kuvitellut jotain kiellettyä? Tehnyt jotain yleisesti paheksuttua? Jotain oikeasti pahaa? Konkreettista?
Luulen, että Kellarista löytyy meiltä kaikilta jotain vielä paljon pahempaa.
Ihan pahin asia, jonka minä olen tehnyt, on alistuminen. Alistuminen itseeni kohdistuvaan vääryyteen. Mikään ei ole niin paljon tuonut mustaa ja pimeää, niin paljon yötä omaan mieleeni kuin se, että olen ottanut annettuna sen, mikä on rikkonut oman käsitykseni minusta itsestäni kokonaisena ihmisenä. Väkivaltaa: henkistä kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä. Lapsilla vain on harvoin vaihtoehtoja mutta aikuisempana olisi jo ollutkin. Minä vain en osannut niitä löytää enkä aina etsinytkään.
Seuraavaksi pahin asia on se, että meni liian kauan, ennen kuin tajusin, mistä oli kyse. Niin kauan, että jotain samasta pahasta ehti jo siirtyä omiin poikiinikin. Ja sen ajatteleminen sattuu vieläkin ihan helvetisti.
Mutta minä olen kiivennyt sieltä Kellarista kohti Valaisinosastoa ja oppinut näkemään asioita, joissa on luxeja ja watteja ja voltteja, loistoa, hehkua ja halogeeneja. Ja olen saanut oppia ymmärtämään, että ne ovat olemassa myös minua varten.
Tätä minun elämääni.
Siis kahdeksan tärkeää totta omasta itsestäni ja elämästäni - aloitetaan osastolta Valaisimet:
1. Omat pojat
Elämäni mielenkiintoisin matka. Ei vain kahden kasvavan ihmisen valloittavaan persoonallisuuteen vaan koko siihen tahmaiseen seitistöön, jonka lasten ja äidin jatkuvasti muuttuva ja mukautuva yhteys muodostaa. Herkkää, hilpeää ja aivan helvetin hankalaa, saatanan raivostuttavan takkuista, mutta pitää myös oman pään taatusti liikkeessä. Ja sitä tunnevyöryä, onko mitään mitä ei olisi vielä koettu! Hemmetti. Luottamuksellinen yhteys noiden heppujen kanssa on parempi lahja kuin ikinä osasin elämältä edes toivoa.
2. Kissat
Läheisyysgeneraattorimme. Suositellaan jokaiselle eronneelle naiselle ja jokaiselle varhaisteinille, joka sanoo äidilleen "yäk sä haiset, mee pois". Tekee hyvää myös isommille. Terveysvaikutukset taatut ja resepti on voimassa parhaimmillaan parikymmentä vuotta. Voidaan tarvittaessa uusia itse.
3. Meri
Äärettömyys ja veden hyväily iholla. Suola. Kun on sen rannalla ja katsoo horisonttiin, edessä on koko maailma. Kaikki sen mahdollisuudet. Epäterveellistä asua liian kauan liian kaukana merituulen tuoksusta.
4. Kuvat
Valo. Elo. Sarja. Kieli. Mieli.
5. Iho
Paksusta nahasta täyteen nahattomuuteen, koko skaala on käytettävissä kun kohtaa toisia ihmisiä. Millä aistilla kenetkin ottaa vastaan, jonkun silmien jälki menee välittömästi ihon alle ja toisen pelkkä olemus saa suomut kasvamaan läpipääsemättömäksi panssariksi. Olen ultraherkkä älylle ja sanojen kieputukselle, hulahdan täyteen reikiä ja valun ulos itsestäni toista kohti niin kevyestä värähdyksestä, että joskus pelottaa jo pelkkä silmien avaaminen. Ja kävelen pois kun pitäisi pysyä, jätän sanomatta kun olisi hetki sanoa. Vain siitä pelosta että vastaukseksi tulee tylytystä. Tai vain kuivuutta. Liikaa totta ja liian vähän luottamusta sudenkorentojen tanssiin...
Mutta avoimuus ihoa myöten, rehellisyys ihan ääriin saakka. Ilman niitä en voi uskoa rakkauteen.
6. Syttyvä liha
Mieletön ihmisen ominaisuus leimahtaa niin hillittömään himoon ja haluun toista ihmistä kohtaan, että järki, tieto, kokemukset ja kaikki koskaan hankittu viisaus katoavat silmänräpäyksessä ja ainoaksi oikeaksi johtotähdeksi syttyy orgastisen rakastelun odotus. Ja tietenkin sen jatkumona takuuvarmasti odottava ikuinen yhteinen onni ;) Mikä uusiutuva energialähde meissä ihmisissä elääkään! Kuohuvat kosket ja vinkuvat tuulet, uraani halkeaa, ihan kakkoseksi jäävät kaikki.
7. Välittäminen
Hyvä voittaa pahan 6-0, koska me uskomme niin. Ei se itsestään tapahdu. Että kaikilla olisi hyvä olla, pitää kaikkien välittää. Ja tämän takia en kyllä ikinä tule tajuamaan valikoivaa välittämistä, jonka piiriin kuuluu vain oman kylän väki tai jotenkin muuten oikeanlaiset (-kieliset, -väriset, -uskontoiset). Jos jollain on paha olla, henki vaarassa tai nälkä, hänestä on pidettävä huolta, as simple as that. Ja jos empatia tuottaa jostain syystä vaikeuksia, voihan sitä ainakin olla lisäämättä toisen tuskaa ja olla vain hiljaa. Joskus sekin on ihan hyvää välittämistä.
8. Raha
Jos sitä ei olisi sen verran tarpeeksi, että peruselämäntarpeet saadaan hoidettua, ajattelisin sitä aivan liikaa. Siihen mielen vankilaan en halua enää koskaan.
Listaa voisi jatkaa mutta siihen puutuisivat kaikki, minä mukaan lukien. Mutta näillä eväillä pysyn elossa ja muilla sitten herkuttelen.
Kovasti peräänkuulutetussa Kellariosastossa on paljon mustaa ja yön lasten suruja ja murheita. Mietin pitkään - minäkin - sitä, mikä loppujen lopuksi olisi minusta totuus mallia Children of Night, mitkä sellaisia tunnustuksia, joissa näkyisi synkin osa minua. Salaisin? Nekö kohdat, joissa olen kuvitellut jotain kiellettyä? Tehnyt jotain yleisesti paheksuttua? Jotain oikeasti pahaa? Konkreettista?
Luulen, että Kellarista löytyy meiltä kaikilta jotain vielä paljon pahempaa.
Ihan pahin asia, jonka minä olen tehnyt, on alistuminen. Alistuminen itseeni kohdistuvaan vääryyteen. Mikään ei ole niin paljon tuonut mustaa ja pimeää, niin paljon yötä omaan mieleeni kuin se, että olen ottanut annettuna sen, mikä on rikkonut oman käsitykseni minusta itsestäni kokonaisena ihmisenä. Väkivaltaa: henkistä kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä. Lapsilla vain on harvoin vaihtoehtoja mutta aikuisempana olisi jo ollutkin. Minä vain en osannut niitä löytää enkä aina etsinytkään.
Seuraavaksi pahin asia on se, että meni liian kauan, ennen kuin tajusin, mistä oli kyse. Niin kauan, että jotain samasta pahasta ehti jo siirtyä omiin poikiinikin. Ja sen ajatteleminen sattuu vieläkin ihan helvetisti.
Mutta minä olen kiivennyt sieltä Kellarista kohti Valaisinosastoa ja oppinut näkemään asioita, joissa on luxeja ja watteja ja voltteja, loistoa, hehkua ja halogeeneja. Ja olen saanut oppia ymmärtämään, että ne ovat olemassa myös minua varten.
Tätä minun elämääni.
sunnuntai 27. tammikuuta 2013
Terveystehdas
Tulipa hyvinvointivaltion purkajille oivaa koulutusmateriaalia vastaan Docpoint-festivaalilla! Tämä norjalainen dokumentti terveyspalveluiden rahallisen arvon määrittämisestä & kilpailuttamisesta sekä siitä, mihin se johtaa, pitäisi määrätä pakolliseksi katsottavaksi kaikille kansanedustajille, ministereille, sosiaali- ja terveysministeriön virkamiehille, aluehallintovirastojen henkilökunnalle sekä kunnanvaltuutetuille ja kuntien sosiaali- ja terveyspalvelujen tuottajille:
http://www.factionfilm.no/index.php?cat=shop&id=99
Esimerkki elokuvasta: norjalaisessa hyvinvointinaapurissamme synnytyssairaalan henkilökunnalle oli annettu mielenkiintoinen tehtävä kirjata erikseen hinnoitellut toimenpiteet tarkasti ylös kunkin potilaan kohdalla. Normaalisynnytys X0 000 kruunua, keisarinleikkaus Y0 000 kruunua, tai jos joudutaan käyttämään imukuppia, Z0 000 kruunua normaalin päälle. Sairaalan saama rahallinen tuki valtiolta/kunnalta riippui siitä, kuinka kalliita toimenpiteitä he olivat tehneet. Jos sattuikin niin onnellisesti, että kaikki lapset olivat tammikuussa saaneet syntyä ja äidit synnyttää ilman erityis- tai hätätoimenpiteitä, sairaalalla olikin helmikuussa vähemmän rahaa käytettävissään. Ei varaa palkata lisätyövoimaa, ei varaa parantaa toimintaansa - ei ehkä edes varaa ylläpitää sitä tasoa, joka sillä oli aiemmin ollut.
Entä miten hinnoitellaan kolme minuuttia läsnäoloa kivuliaan ja pelokkaan potilaan luona? Tai kahdeksan minuuttia?
Terveysminsteri kävi hakemassa oppia Toyotan tehtaalta Japanista ja eipä aikaakaan, kun konsulttifirman kellokalle saapui sairaalaan mittaamaan, kuinka kauan hoitajalta menee aikaa hoitoimenpiteeseen, kun potilaan jalkoja paleltaa ja hänelle haetaan sukat...
Ja mehän kaikki tiedämme, että rahalla saa jo nyt enemmän, nopeammin ja ehkä parempaakin kuin verorahalla.
Tätä vastaan on syytä taistella! Monta inhimillistä syytä.
http://www.factionfilm.no/index.php?cat=shop&id=99
Esimerkki elokuvasta: norjalaisessa hyvinvointinaapurissamme synnytyssairaalan henkilökunnalle oli annettu mielenkiintoinen tehtävä kirjata erikseen hinnoitellut toimenpiteet tarkasti ylös kunkin potilaan kohdalla. Normaalisynnytys X0 000 kruunua, keisarinleikkaus Y0 000 kruunua, tai jos joudutaan käyttämään imukuppia, Z0 000 kruunua normaalin päälle. Sairaalan saama rahallinen tuki valtiolta/kunnalta riippui siitä, kuinka kalliita toimenpiteitä he olivat tehneet. Jos sattuikin niin onnellisesti, että kaikki lapset olivat tammikuussa saaneet syntyä ja äidit synnyttää ilman erityis- tai hätätoimenpiteitä, sairaalalla olikin helmikuussa vähemmän rahaa käytettävissään. Ei varaa palkata lisätyövoimaa, ei varaa parantaa toimintaansa - ei ehkä edes varaa ylläpitää sitä tasoa, joka sillä oli aiemmin ollut.
Entä miten hinnoitellaan kolme minuuttia läsnäoloa kivuliaan ja pelokkaan potilaan luona? Tai kahdeksan minuuttia?
Terveysminsteri kävi hakemassa oppia Toyotan tehtaalta Japanista ja eipä aikaakaan, kun konsulttifirman kellokalle saapui sairaalaan mittaamaan, kuinka kauan hoitajalta menee aikaa hoitoimenpiteeseen, kun potilaan jalkoja paleltaa ja hänelle haetaan sukat...
Ja mehän kaikki tiedämme, että rahalla saa jo nyt enemmän, nopeammin ja ehkä parempaakin kuin verorahalla.
Tätä vastaan on syytä taistella! Monta inhimillistä syytä.
torstai 24. tammikuuta 2013
Matematiikka mättää
Ja taas jaettiin yhden työt muille, jätettiin vain yksi äitiyslomasijainen palkkaamatta. Kuinkahan monta kertaa tuon voi tehdä samassa yrityksessä puolen vuoden aikana? Kuinka monen työt jakaa samoille muille?
Mahtava mahdoton yhtälö, jota yritykset yrittävät suurin selityksin todistaa toimivaksi joka hemmetin kerta, kun talouden taantumaa vähänkin aletaan ennustella.
Miten noin yksinkertaisessa asiassa voidaan aina tehdä aivan samat virheet? Eikö jumalauta johtajaksi päästäkseen ihmisellä pitäisi olla sentään jotain trafiikkia korvien välissä? Tai edes hiukan ihan puhtaasti matemaattista ammattitaitoa?
Kerrataanpa siis hiukan aakkosia:
1) Menestyvän yrityksen tärkein pääoma ovat tyytyväiset, sitoutuneet ja motivoituneet työntekijät.
2) Työntekijöiden jaksamisesta välittäminen näkyy suoraan yrityksen tuottavuudessa.
3) Työn määrä ei vähene, vaikka se jaettaisiin kuinka pieniin palasiin ja kuinka monelle tahansa.
Siis, toistan:
1) Vittuuntunut väki vähät välittää tai viitsii.
2) Väsynyt väki ei jaksa sitäkään vähää.
3) Yksi jaettuna viidelle ei ole 1/5 vaan viisi kertaa 1,20. Ja vitutuslisä päälle. Siihen ei kahdeksan tuntia enää riitä.
Että kenenkähän kuningasajatus sekin oli, parantaa työilmapiiriä ja tuottavuutta tuolla tämänpäiväisellä vedolla? Tehtäväkiertoa peliin vaan ja raippoja päälle: seuraavaksi saneerauskeinoksi voidaankin sitten kokeilla hänen palkkansa jakamista muille. Ja muille. Ja vielä muillekin. Hyvin se siihen riittää!
Mahtava mahdoton yhtälö, jota yritykset yrittävät suurin selityksin todistaa toimivaksi joka hemmetin kerta, kun talouden taantumaa vähänkin aletaan ennustella.
Miten noin yksinkertaisessa asiassa voidaan aina tehdä aivan samat virheet? Eikö jumalauta johtajaksi päästäkseen ihmisellä pitäisi olla sentään jotain trafiikkia korvien välissä? Tai edes hiukan ihan puhtaasti matemaattista ammattitaitoa?
Kerrataanpa siis hiukan aakkosia:
1) Menestyvän yrityksen tärkein pääoma ovat tyytyväiset, sitoutuneet ja motivoituneet työntekijät.
2) Työntekijöiden jaksamisesta välittäminen näkyy suoraan yrityksen tuottavuudessa.
3) Työn määrä ei vähene, vaikka se jaettaisiin kuinka pieniin palasiin ja kuinka monelle tahansa.
Siis, toistan:
1) Vittuuntunut väki vähät välittää tai viitsii.
2) Väsynyt väki ei jaksa sitäkään vähää.
3) Yksi jaettuna viidelle ei ole 1/5 vaan viisi kertaa 1,20. Ja vitutuslisä päälle. Siihen ei kahdeksan tuntia enää riitä.
Että kenenkähän kuningasajatus sekin oli, parantaa työilmapiiriä ja tuottavuutta tuolla tämänpäiväisellä vedolla? Tehtäväkiertoa peliin vaan ja raippoja päälle: seuraavaksi saneerauskeinoksi voidaankin sitten kokeilla hänen palkkansa jakamista muille. Ja muille. Ja vielä muillekin. Hyvin se siihen riittää!
sunnuntai 20. tammikuuta 2013
Pakkanen poskilla
Kurttulehtiruusupuskaan oli jäänyt yksi kiulukka eikä pakkanenkaan ollut saanut sitä menettämään hehkuaan. Mieletön näky siinä lehdettömässä maisemassa, piikkisten oksien keskellä! Punaposki. Teki mieli puraista.
Feeling good is good enough, muistakaa se. Tämä on tässä tänään, kissa sylissä, teetä tulossa. Janis laulaa.
Ei mitään syytä valittaa.
Feeling good is good enough, muistakaa se. Tämä on tässä tänään, kissa sylissä, teetä tulossa. Janis laulaa.
Ei mitään syytä valittaa.
maanantai 14. tammikuuta 2013
Tosi itselle
Jos ei ole hyvä olla, ei ole hyvä olla. Silloin saa lähteä. Eikä sitä kukaan muu voi mitata kuin ihminen itse, missä menee jäämisen ja lähtemisen raja.
(Yrittämisen merkityksestä ihmissuhteen elämänmittaiselle kestävyydelle jeesustelevat voivat sitten heti tässä kohdassa napittaa huulensa ja keskittyä miettimään, miten monta vuotta on tarpeeksi monta vuotta yrittämistä. Seitsemän, seitsemäntoista vai seitsemänkymmentäseitsemän? Ja miten onnellinen pariskunta he olivatkaan yritettyään seitsemänkymmentäseitsemän vuotta olla onnellinen pariskunta!)
Ennen lähtemistä jokainen on varmasti päättänyt jäädä. On halunnut ryhtyä ja yhtyä, on uskonut, toivonut ja rakastanutkin. Ehkä synnyttänyt tai siittänyt pari lasta, sijoittanut omaisuutensa asuntoon. Siis nainut pankin. Pakottanut itsensä tottumaan tapoihin, joita ei olisi koskaan kuvitellut joutuvansa katselemaan päivittäin. Mutta on nähnyt ne kuitenkin. Ja on joskus jopa nauttinut siitä erilaisuudesta, ehkä itsekin muuttunut jostain kohdasta samaan suuntaan, löytänyt itsestään taipuisuutta, joustavuutta. Iloa ja rauhaa.
Mutta jokaisessa paratiisissa on käärmeensä. Joskus ne ovat vain pieniä vaarattomia lieroja, jotka voi helposti survaista kuoliaaksi. Joskus taas reidenpaksuisia kuristajakäärmeitä tai kallionkoloista luikertavia teräväkielisiä myrkkykäärmeitä Kalisevia kalkkaroita tunteiden hiekka-aavikoilla.
Sankarielämässä kaikista käärmeistä selvitään, oikeassa elämässä aina ei. Voi kai niidenkin keskellä elää, mutta kutsutaanko sellaista enää elämäksi? Ja kyisen pellon kyntäjiä on nähty useamminkin kuin kerran tuijottelemassa nenä naapurin aidanreunalla tuoreen ruohon perään.
Olen saanut kuulla sellaisenkin kuolemattoman viisauden, että eikö olisi parempi olla edes jonkun kanssa kuin yksin. Ei olisi. Ei ainakaan sellaisen kanssa, joka tuollaisia päästää suustaan.
Tyytyminen tappaa. Jos ei ole hyvä olla, ei tarvitse jäädä.
Maailman vaikein tehtävä on olla tosi itselleen. Mutta ilman sitä ei taatusti selviä elämästä hengissä vaan kuolee kesken matkan.
(Yrittämisen merkityksestä ihmissuhteen elämänmittaiselle kestävyydelle jeesustelevat voivat sitten heti tässä kohdassa napittaa huulensa ja keskittyä miettimään, miten monta vuotta on tarpeeksi monta vuotta yrittämistä. Seitsemän, seitsemäntoista vai seitsemänkymmentäseitsemän? Ja miten onnellinen pariskunta he olivatkaan yritettyään seitsemänkymmentäseitsemän vuotta olla onnellinen pariskunta!)
Ennen lähtemistä jokainen on varmasti päättänyt jäädä. On halunnut ryhtyä ja yhtyä, on uskonut, toivonut ja rakastanutkin. Ehkä synnyttänyt tai siittänyt pari lasta, sijoittanut omaisuutensa asuntoon. Siis nainut pankin. Pakottanut itsensä tottumaan tapoihin, joita ei olisi koskaan kuvitellut joutuvansa katselemaan päivittäin. Mutta on nähnyt ne kuitenkin. Ja on joskus jopa nauttinut siitä erilaisuudesta, ehkä itsekin muuttunut jostain kohdasta samaan suuntaan, löytänyt itsestään taipuisuutta, joustavuutta. Iloa ja rauhaa.
Mutta jokaisessa paratiisissa on käärmeensä. Joskus ne ovat vain pieniä vaarattomia lieroja, jotka voi helposti survaista kuoliaaksi. Joskus taas reidenpaksuisia kuristajakäärmeitä tai kallionkoloista luikertavia teräväkielisiä myrkkykäärmeitä Kalisevia kalkkaroita tunteiden hiekka-aavikoilla.
Sankarielämässä kaikista käärmeistä selvitään, oikeassa elämässä aina ei. Voi kai niidenkin keskellä elää, mutta kutsutaanko sellaista enää elämäksi? Ja kyisen pellon kyntäjiä on nähty useamminkin kuin kerran tuijottelemassa nenä naapurin aidanreunalla tuoreen ruohon perään.
Olen saanut kuulla sellaisenkin kuolemattoman viisauden, että eikö olisi parempi olla edes jonkun kanssa kuin yksin. Ei olisi. Ei ainakaan sellaisen kanssa, joka tuollaisia päästää suustaan.
Tyytyminen tappaa. Jos ei ole hyvä olla, ei tarvitse jäädä.
Maailman vaikein tehtävä on olla tosi itselleen. Mutta ilman sitä ei taatusti selviä elämästä hengissä vaan kuolee kesken matkan.
tiistai 8. tammikuuta 2013
Blues blues blues
Haukkukaa vaikka vanhaksi ja viattomaksi mutta että vei jalat alta tänään, kun ihan randomina tuli napattua kirjaston levyhyllystä nippu muoviplätkiä kohdasta b niin kuin blues ja yksi osui olemaan B niin kuin Buchanan! Uusi kaverini Royboy rysäytti päänsisäiseen soundtrackiini syväuraisen lisäraidan, ja se kitara se kitara, taivas että se soi ja viiltää... osui keskelle rintalastaa ja pyyhki säröistä sielua, tuuletti tiehensä tämän tunkkaisen tiistain pimeyden.
Haihtuivat kaikki aikeet ajatella ja analysoida, tämän häröisen mieleni selkeä puoli hajosi atomeina lepotilaan ja vain leijun leijun leijun äärettömässä tummansinisessä bluesavaruudessa...
Se niistä suruista, joista aioin valittaa. Juutubatkaa. Suoraan suoneen.
Haihtuivat kaikki aikeet ajatella ja analysoida, tämän häröisen mieleni selkeä puoli hajosi atomeina lepotilaan ja vain leijun leijun leijun äärettömässä tummansinisessä bluesavaruudessa...
Se niistä suruista, joista aioin valittaa. Juutubatkaa. Suoraan suoneen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)