keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Että tulisi selväksi

Hyväksynnästä tässä on kyse eikä mistään muusta. Itsen. Eikä se rakennu, ellei ole rittävästi hyviä heijastumia muiden eläväisten suunnasta. Ei välttämättä ihmisten mutta yleensä ja toivottavasti kuitenkin.

Puhuvat varhaislapsuuden pysyvästä ja turvallisesta ihmissuhteesta, vanhemmasta ensisijaisesti kait, mutta kuinka monella meillä ihan oikeasti se on ollut isä tai äiti, jolta on ne vahvimmat "sinä saat olla se joka olet" -tunteensa saanut? Käsi pystyyn, onko yhtään?

Eiköhän vain ole niin, että paljon useammin nimenomaan suurimmat säröt ovat lähtöisin juuri sieltä. Ja juuri siksi, että se hyväksyminen sellaisena kuin on on kaikista vaikeinta saada niiltä väistämättömiltä lähimmiltään.

Joskus riittää sekin, että on itse jollekulle tärkeä. Vaikka sitten pikkuveljelle. Tai kissalle. Silloin tuntuu siltä, että jää jotain omaankin konttiin, jotain mistä ammentaa kun maailma murenee tai murehduttaa muuten vaan. Että joskus olen kelvannut jollekin ihan juuri tällaisena, merkinnyt hänelle hyvin paljon.

Mutta miten vaikea onkaan antaa, jos on vain tyhjää kupin pohjalla. Menee helposti nurin, kuppi ja ihminen itsekin.

Siksi, ihan vain siksi haluan painottaa ja takoa jokaiseen vastaan tulevaan kaaliin, että unohtakaa nyt jo saatana soikoon se kylmä velvollisuudentuntoinen vastuunkantaminen ja opetelkaa välittämään välittämisen tunne edes niille, joista välitätte. Vaikka sitten olisivat ihan muita kuin ne, joista teidän muka pitäisi oikeasti välittää.

Sillä epärehellistä ja epäaitoa ei kestä katsella kukaan. Ihan hirveä kuolema sellainen elämä.

Eikö niitä sukupolvia nyt ole jo tarpeeksi nähty?

2 kommenttia:

  1. Haa, kerrankin joku sanoo asian ääneen. Monissa blogeissa huomaa kuinka toisten lapsia ja heidän saavutuksia suitsutetaan mutta omista lapsista ei inahdetakaan. En jaksa uskoa että kyseessä on mukulan intimiteetin suojeleminen eli kyseessä täytyy olla se suuri särö.

    Toisaalta, nämä mukulat jollain käänteisellä (vai onko se sittenkään niin käänteistä?) logiikalla oppivat ymmärtämään sen rakkauden ja välittämisen tason, jolloin heistä kasvaa hyvin empaattisia ihmisiä jotka eivät pelkää/ujostele näyttää sitä välittämistään.

    Luonto korjaa siis särön mutta surullista on se, että aina joku joutuu kärsimään ja näissä tapauksissa juuri sinä ajanjaksona jolloin sitä rakkautta tarvittaisiin kaikista eniten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lähietäisyydellä on ne parhaat mahdollisuudet isoon välittämiseen mutta valitettavasti myös eniten tilanteita, joissa pääsee näkyviin se olemisen kääntöpuoli. Aikuisena sen on jo oppinut ja parhaimmillaan tunnistaa omat pahimmat kompastuskohtansa, mutta vaikeinta on lasten kanssa: niin paljon omaa elämäntauhkaa mönkii esiin pimeistä koloistaan, kun omat pennut kasvavat ja kehittyvät samojen ikävaiheiden ohi, että aika fakiiri on se, joka täysin heitä vammauttamatta vanhemmudesta selviää...

      Olennaisinta ehkä onkin se, mitä sieltä toisesta vaakakupista löytyy ja millaisia määriä. Toivon tosissani, että olen saanut oppia antamaan enemmän kuin edellinen sukupolvi. Ja että seuraavalla on taas astetta tuhdimmat eväät jakaa ympärilleen enemmän hyvää kuin pahaa.

      Ja nähdä toisista ihmisitä, niistä lähimmistäänkin, sen olennaisimman. Yksilön ytimen. Antaa jokaisen olla se joka on.

      Poista