tiistai 25. kesäkuuta 2013

Jäkätystä

Muiden ihmisten sietämättömyys on sietämätöntä. Huipentuma on elettävissä äärirajoille asti suurten juhlapyhien edellä jättimarketeissa, joissa jättikärryjä työntelevät jättijäkättäjät oksentavat olemassaolonsa kiduttavaa yksinkertaisuutta pitkin kilometrikäytäviä ostosparatiisilähimmäistensä kannettavaksi. Ikään kuin haluaisin heidänkin kuormansa omani päälle. Kiitos ei.

Hiippailen hyllyjen väliin ja mutisen partaani kuin fariseus, onneksi en ole yksikään heistä.

Ja olen varmasti joskus ollut. Parisuhteessa paskoina päivinä ja joskus tavallisinakin. Väsyneenä ja kaikkeen kyllästyneenä. Viimeisissä langoissa epätoivoisesti ennen eroa roikkuessani. Yksinhuoltavana kahden riekkuvan ja rähisevän jästipääjunoirin äärirajoille pingottuneena äitinä. Muuten vain vitutuksen korkean veisun soitellessa sieluani, ja jos vain joku on ollut sopivasti taajudella tai edes ääniaaltojen ulottuvilla.

Muistan ne kummastuneet katseet ja oman vastatunteen: painukaa vittuun saatanan tuijottajat.

On kuin ei mahtuisi omaan mieleen kuin se kirveen kanssa heiluva kantasuomalainen, jolle jokea pitkin alavirtaan uiskentelevat lastut riittävät syyksi massamurhaan tai ainakin sillä uhkailuun.

Tai sitten oma napa on niin jumalattoman venähtänyt, että elämän sisällöksi riittää siellä uiskenteleminen eikä reunan yli tule enää edes mieleen yrittää kurkistella. Miksi pitäisi, kun omassa on kaikki mitä tarvitsee. Ja joka jumalauta yrittää sieltä ihravuorien yli jotain muuta huudella, on ihan taatusti väärässä! Ei ymmärrä yhtään mitään tästä meikäläisen aitosuomalaisesta todellisuudesta.

Hätähuutoja, vaikka vihankarjunnalta kuulostavatkin. Ja hoitajat ovat kaukana, varmaan lapsuudessa asti. Siis ainakin ne, joiden olisi pitänyt osata olla hoitajia.

Miten tätä näkeekään niin hirveän paljon juuri kesälomalla, kun kaiken pitäisi olla hyvin! Pehmeä, lämmin ja rento olla. Kiva kutitella toisen nenää heinänkorrella, jossa killuu lupauksia täynnä olevia punaposkisia ahomansikoita. Olla vaan.

Onko se sitä, että jossain syvällä jotain on kuitenkin pielessä? Jotain, mihin olisi pitänyt tarttua jo kauan sitten? Tai että me toisillemme kaikkein lähimmät - muka - olemmekin toisistamme ihan liian kaukana? Enkä puhu nyt vain ihosta vaan ennen kaikkea mielestä. Ajatuksista ja sanoista. Ja puuttuu uskallus, kyky ja taito nähdä sinne itsen sisälle niin syvälle, että osaisi tulla myös pois ja katsoa toista silmiin.

Käytiin nuoriso-osaston kanssa vesikesäretkellä lähisaaressa. Laivan porttia aukoi ja sulki nuori kundi, heitteli köysiä ja hoiteli laskusiltaa. Lähdettiin laiturille, lapsi meni edellä, ja kuulin vain kansipojan vastaavan hymyillen "ole hyvä". Parin askeleen päässä tuo perusärisevä varhaisteinini alkaa selittää: "Mä sanoin sille kiitos, kun se tekee täällä tota työtä ja että sen tulis kiva olo."

Tuli kyllä varsin kiva olo yhdelle aikuisellekin.

4 kommenttia:

  1. No jumalauta, ainakin maailma on menossa kohti parempaa mikäli jälkeläisesi kaltasiet ihmiset saavat lisääntyä rauhassa ja varjeltua kaikelta siltä paskalta mitä maailma tarjoaa.
    Muuten olen samaa mieltä ihmisten kusipäisyydestä enkä ole enää edes viitsinyt pohtia syitä siihen, vaan päinvastoin tunnen sadistista nautintoa nähdessäni marketin hyllyjen välissä riitelevän pariskunnan.

    Olen jopa niin kusipää että heidän ohi kävellessäni tulen toisinaan tokaisseeksi vaimolleni "onneksi meidän ei tartte tapella". En niinkään korostaakseni pääsääntöisesti auvoista elämäämme, vaan herättääkseni taistelevan pariskunnan tajuamaan mitä he ovat tekemässä koska se on sitä kaikkein pahinta - tappamassa rakkautta.

    Tuskinpa apostoliset kommenttini päätyvät hedelmälliseen maaperään mutta on ainakin yritetty.

    Et muuten usko kuinka hienoa on huomata ettet ole hylännyt meitä - tässä alkoi jo yhdessä vaiheessa kylmimään, eikä vähiten siksi että mä <3 sua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ouh, voin vain kuvitella apotillisten lausahdustesi herättämät katumuksen kylmänväreet paatuneiden parisuhteenpilaajien selkäpiissä... ;) Totta puhuen en kyllä tiedä, onko kusipäinen vittuilu yhtään sen hedelmällisempää lähimmäistemme elämän onnen kannalta kuin oma farisealainen vastuunvälttelyni, mutta sen vannon, että tulevaisuuden sörsseleitäni en ainakaan tuolla meidän molempien mädäksi tunnistamalla menetelmällä tule sössimään.

      Ja kiitos sinä aina yhtä kultainen! Olen tosi liikuttunut, vaikken kyllä hetkeäkään epäillyt, etteikö asia olisi juuri noin <3 Älä ole minusta huolissasi tai mistään hylkäämisestä. Joskus vain on aikoja, jolloin tämä mun mutkikas pääni menee toisia ratoja pitkin ja on pakko pitää sordiinoa päällä, että pysyy kaikki säikeet kasassa.

      Toisilla kun on noi puu- ja eläintarhansa, mulla mielen villi metsä ja siellä riehuva tosikko työkone. Oikein saatanallinen haaveilijan harvesteri onkin...

      Poista
    2. Niinpä, me ollaan siitä samanlaisia että me käydään 24/7 taistelua tuon päämme kanssa - enkä puhu nyt mistään masennuksesta vaan siitä tunteesta kun tuntuu että sielu repeää kun mikään ei riitä mutta ei tiedä mihin suuntaan revetä. Liian vilkas pää ja ne niin lähellä mutta toisaalta saavuttamattomissa olevat haaveet ovat yksi helvetillinen yhdistelmä. Moni ei sitä tajua.

      Poista
    3. Ugh. Viisaus on puhunut... Ja se masennus, joka me ja niin moni muukin näillä jengoilla hengaileva on myös saanut eri asteissaan perkeleellisen todesti tuntea, on yksi tuon sielun repeämisen seurauksista. Mielen kaappi, jonne se itsensä välillä tunkee, liiankin pimeään.

      Mutta up and down and up again. Ja vaikka hinta on välillä ollut kovakin, mistään hinnasta en suostuisi elämään tasaista viivaa.

      <3 sulle ja sun aivoillesi!

      Poista