Ukkosensininen taivas, pilvet matalalla, ja siitä raosta mikä niiden ja horisontin väliin jää, pusertuu vahvankeltainen auringonvalo, maalaa vastarannan talot kultaisiksi. Tuulenpuuska värisyttää meren pinnan rypyille, pisarat rikkovat sen renkaiksi, ja viimeinenkin valo pakenee maailman mustimman pilven alta.
Melon eteenpäin.
Tänään heiluvat krassit tuulessa niskat nurin, tuhat oranssia kukkaa ja ohimenevän sateen roiskeet helminä lehdillään. Nuput suojassa isompien selän takana, tuskin edes näkyvissä vielä mutta siellä.
Ja tunnin välein paistaa aurinko.
Palaset taitavat olla ihan kohdallaan. Lopultakin.
Tämä luonto, tämä.
perjantai 19. heinäkuuta 2013
keskiviikko 10. heinäkuuta 2013
Että tulisi selväksi
Hyväksynnästä tässä on kyse eikä mistään muusta. Itsen. Eikä se rakennu, ellei ole rittävästi hyviä heijastumia muiden eläväisten suunnasta. Ei välttämättä ihmisten mutta yleensä ja toivottavasti kuitenkin.
Puhuvat varhaislapsuuden pysyvästä ja turvallisesta ihmissuhteesta, vanhemmasta ensisijaisesti kait, mutta kuinka monella meillä ihan oikeasti se on ollut isä tai äiti, jolta on ne vahvimmat "sinä saat olla se joka olet" -tunteensa saanut? Käsi pystyyn, onko yhtään?
Eiköhän vain ole niin, että paljon useammin nimenomaan suurimmat säröt ovat lähtöisin juuri sieltä. Ja juuri siksi, että se hyväksyminen sellaisena kuin on on kaikista vaikeinta saada niiltä väistämättömiltä lähimmiltään.
Joskus riittää sekin, että on itse jollekulle tärkeä. Vaikka sitten pikkuveljelle. Tai kissalle. Silloin tuntuu siltä, että jää jotain omaankin konttiin, jotain mistä ammentaa kun maailma murenee tai murehduttaa muuten vaan. Että joskus olen kelvannut jollekin ihan juuri tällaisena, merkinnyt hänelle hyvin paljon.
Mutta miten vaikea onkaan antaa, jos on vain tyhjää kupin pohjalla. Menee helposti nurin, kuppi ja ihminen itsekin.
Siksi, ihan vain siksi haluan painottaa ja takoa jokaiseen vastaan tulevaan kaaliin, että unohtakaa nyt jo saatana soikoon se kylmä velvollisuudentuntoinen vastuunkantaminen ja opetelkaa välittämään välittämisen tunne edes niille, joista välitätte. Vaikka sitten olisivat ihan muita kuin ne, joista teidän muka pitäisi oikeasti välittää.
Sillä epärehellistä ja epäaitoa ei kestä katsella kukaan. Ihan hirveä kuolema sellainen elämä.
Eikö niitä sukupolvia nyt ole jo tarpeeksi nähty?
Puhuvat varhaislapsuuden pysyvästä ja turvallisesta ihmissuhteesta, vanhemmasta ensisijaisesti kait, mutta kuinka monella meillä ihan oikeasti se on ollut isä tai äiti, jolta on ne vahvimmat "sinä saat olla se joka olet" -tunteensa saanut? Käsi pystyyn, onko yhtään?
Eiköhän vain ole niin, että paljon useammin nimenomaan suurimmat säröt ovat lähtöisin juuri sieltä. Ja juuri siksi, että se hyväksyminen sellaisena kuin on on kaikista vaikeinta saada niiltä väistämättömiltä lähimmiltään.
Joskus riittää sekin, että on itse jollekulle tärkeä. Vaikka sitten pikkuveljelle. Tai kissalle. Silloin tuntuu siltä, että jää jotain omaankin konttiin, jotain mistä ammentaa kun maailma murenee tai murehduttaa muuten vaan. Että joskus olen kelvannut jollekin ihan juuri tällaisena, merkinnyt hänelle hyvin paljon.
Mutta miten vaikea onkaan antaa, jos on vain tyhjää kupin pohjalla. Menee helposti nurin, kuppi ja ihminen itsekin.
Siksi, ihan vain siksi haluan painottaa ja takoa jokaiseen vastaan tulevaan kaaliin, että unohtakaa nyt jo saatana soikoon se kylmä velvollisuudentuntoinen vastuunkantaminen ja opetelkaa välittämään välittämisen tunne edes niille, joista välitätte. Vaikka sitten olisivat ihan muita kuin ne, joista teidän muka pitäisi oikeasti välittää.
Sillä epärehellistä ja epäaitoa ei kestä katsella kukaan. Ihan hirveä kuolema sellainen elämä.
Eikö niitä sukupolvia nyt ole jo tarpeeksi nähty?
keskiviikko 3. heinäkuuta 2013
Lisää vettä
Meri. En minä sinusta irti pääse mutta en kyllä ajatellut yrittääkään.
Kaartuva horisonttisi ja sen käsittämätön äärettömyys. Matka, joka ei lopu koskaan, sillä kaikki on samaa jatkuvaa vettä. Ja purjehtia voi koko ajan eteenpäin.
Ziljoonat sinivihreänharmaat värisi, joka puolella omansa, joka tuulella eri sävyiset. Joka rannalla juuri siksi erityisen rakkaat.
Ja se syvyys, jota en koskaan ajattele pinnalla mutta joka on heti sen alla. Syvyys kannattelee pintaa. Tai vielä syvemmin: eihän pintaa edes olisi ilman syvyyttä eikä syvyyttä ilman pintaa.Kellun, liu'un, liidän. Sukellan.
Talvella olet kylmä. Kesällä viileä, kunnes iho tottuu. Lämmintä merta en edes tunne, ja se houkuttelee yhtä paljon kuin kuin avoinaisessa pullossa hiilihapottomaksi lämmennyt limsa. Mutta ehkä tapaamme joskus ja pääsen muuttamaan mieleni.
Vasta vedestä pystyy katsomaan maata ja miten erilaiselta se näyttääkään matalalta, pinnan tasolta. Rannalla onkin ihan eri maailma kuin luulin. Ihmisen rakentamat pytingit näyttävät paitsi kauniilta - isojen lehtipuiden siimekseen sulautuvat puiset pitsihuvilat - myös aivan järkyttävän hirveän rumilta - kahdeksan kerrosta puiden yläpuolelle kohoavat betoni- ja lasiklöntit. Ei sulaudu, ei sulata, ei silmä eikä sielu.
Enkä lakkaa ihmettelemästä sitä veneiden määrää, joka rannoille on kasautunut. Missä niiden ihmiset ovat? Eivät ainakaan vesillä. Mutta paljon on valkoista lasikuitua, muovia. Enää vähän ruskeaa puuta. Jokunen peltibusteri siellä täällä. Vapaan liikkumisen jämähtäneet ideat - purkkeja nekin. Indeed!
Yhtäkkiä aaltojen välistä solahtaa kajakki kuin silkkiuikku, nokka horisontissa. Pyytämättä vähääkään anteeksi olemassaoloaan.
Että riittävätkö syyksi sille, miksi veteni on suolainen.
Kuin hiki ja kyyneleet. Kuin elämä.
p.s. Soundtrackina tällä kertaa Blood, Sweat and Tears: And When I Die
Kaartuva horisonttisi ja sen käsittämätön äärettömyys. Matka, joka ei lopu koskaan, sillä kaikki on samaa jatkuvaa vettä. Ja purjehtia voi koko ajan eteenpäin.
Ziljoonat sinivihreänharmaat värisi, joka puolella omansa, joka tuulella eri sävyiset. Joka rannalla juuri siksi erityisen rakkaat.
Ja se syvyys, jota en koskaan ajattele pinnalla mutta joka on heti sen alla. Syvyys kannattelee pintaa. Tai vielä syvemmin: eihän pintaa edes olisi ilman syvyyttä eikä syvyyttä ilman pintaa.Kellun, liu'un, liidän. Sukellan.
Talvella olet kylmä. Kesällä viileä, kunnes iho tottuu. Lämmintä merta en edes tunne, ja se houkuttelee yhtä paljon kuin kuin avoinaisessa pullossa hiilihapottomaksi lämmennyt limsa. Mutta ehkä tapaamme joskus ja pääsen muuttamaan mieleni.
Vasta vedestä pystyy katsomaan maata ja miten erilaiselta se näyttääkään matalalta, pinnan tasolta. Rannalla onkin ihan eri maailma kuin luulin. Ihmisen rakentamat pytingit näyttävät paitsi kauniilta - isojen lehtipuiden siimekseen sulautuvat puiset pitsihuvilat - myös aivan järkyttävän hirveän rumilta - kahdeksan kerrosta puiden yläpuolelle kohoavat betoni- ja lasiklöntit. Ei sulaudu, ei sulata, ei silmä eikä sielu.
Enkä lakkaa ihmettelemästä sitä veneiden määrää, joka rannoille on kasautunut. Missä niiden ihmiset ovat? Eivät ainakaan vesillä. Mutta paljon on valkoista lasikuitua, muovia. Enää vähän ruskeaa puuta. Jokunen peltibusteri siellä täällä. Vapaan liikkumisen jämähtäneet ideat - purkkeja nekin. Indeed!
Yhtäkkiä aaltojen välistä solahtaa kajakki kuin silkkiuikku, nokka horisontissa. Pyytämättä vähääkään anteeksi olemassaoloaan.
Että riittävätkö syyksi sille, miksi veteni on suolainen.
Kuin hiki ja kyyneleet. Kuin elämä.
p.s. Soundtrackina tällä kertaa Blood, Sweat and Tears: And When I Die
lauantai 29. kesäkuuta 2013
Tuntematon mahdollisuus
Purjehtia satamaan. Asettua aloilleen. Saapua maaliin - ja jäädä sinne? Mikäs sen söpömpää ja takuuvarmasti onnellista.
Paitsi että nykyään ahdistaa jo pelkkä ajatuskin peltitölkistä, jonka reunoja pitkin poukkoillen pitäisi kuvitella seuraavat kymmenet vuodet muuttumattomuutta... Tai siis muuttumista, aivan, mutta vain sen peltitölkin tutuissa rajoissa ja ainoastaan niiden samaan purkkiin joutuneiden sardiinien kanssa. Kirjaimellisesti soosissa.
No, ei sardiineilla siinä vaiheessa enää päätäkään ole ja sen huomaa. Pyrstö sentään...
Muistan aina ensimmäisen oman tölkinavaajani. Siinä kyllä soosit roiskui ja evät heilui! Enkä unohda sitä tunnetta koskaan, kun tajusin purkin olevan auki ja kuulin vapauden vastaavan huutooni.
Maailma on avara ja pelottava, meri ääretön. Vuoret korkeita. Kanjonit syviä. Joten eihän se mikään ihme ole, että ne ikiaikaiset purkit näyttävät yhä vain hyvin houkuttelevalta vaihtoehdolta: onhan niissä lujat seinät ja katto - ikuisen onnen illuusio. Ja ehkä oikeasti on myös niin, että moni vaivattomasti parveutuva sardiini elää aivan tyytyväisenä purkitetun elämänsä loppuun asti. Då så.
Mutta kun toisessa vaakakupissa on tämä ääretön ja koko sen miljoonista osista koostuva liike, en edes harkitse. Niin mielenkiintoinen projekti on sardiinin kadonneen pään metsästäminen! Ja jokainen uusi, tuntematon räjäyttää tajunnan.
Kaikki. On. Mahdollista.
Paitsi että nykyään ahdistaa jo pelkkä ajatuskin peltitölkistä, jonka reunoja pitkin poukkoillen pitäisi kuvitella seuraavat kymmenet vuodet muuttumattomuutta... Tai siis muuttumista, aivan, mutta vain sen peltitölkin tutuissa rajoissa ja ainoastaan niiden samaan purkkiin joutuneiden sardiinien kanssa. Kirjaimellisesti soosissa.
No, ei sardiineilla siinä vaiheessa enää päätäkään ole ja sen huomaa. Pyrstö sentään...
Muistan aina ensimmäisen oman tölkinavaajani. Siinä kyllä soosit roiskui ja evät heilui! Enkä unohda sitä tunnetta koskaan, kun tajusin purkin olevan auki ja kuulin vapauden vastaavan huutooni.
Maailma on avara ja pelottava, meri ääretön. Vuoret korkeita. Kanjonit syviä. Joten eihän se mikään ihme ole, että ne ikiaikaiset purkit näyttävät yhä vain hyvin houkuttelevalta vaihtoehdolta: onhan niissä lujat seinät ja katto - ikuisen onnen illuusio. Ja ehkä oikeasti on myös niin, että moni vaivattomasti parveutuva sardiini elää aivan tyytyväisenä purkitetun elämänsä loppuun asti. Då så.
Mutta kun toisessa vaakakupissa on tämä ääretön ja koko sen miljoonista osista koostuva liike, en edes harkitse. Niin mielenkiintoinen projekti on sardiinin kadonneen pään metsästäminen! Ja jokainen uusi, tuntematon räjäyttää tajunnan.
Kaikki. On. Mahdollista.
tiistai 25. kesäkuuta 2013
Jäkätystä
Muiden ihmisten sietämättömyys on sietämätöntä. Huipentuma on elettävissä äärirajoille asti suurten juhlapyhien edellä jättimarketeissa, joissa jättikärryjä työntelevät jättijäkättäjät oksentavat olemassaolonsa kiduttavaa yksinkertaisuutta pitkin kilometrikäytäviä ostosparatiisilähimmäistensä kannettavaksi. Ikään kuin haluaisin heidänkin kuormansa omani päälle. Kiitos ei.
Hiippailen hyllyjen väliin ja mutisen partaani kuin fariseus, onneksi en ole yksikään heistä.
Ja olen varmasti joskus ollut. Parisuhteessa paskoina päivinä ja joskus tavallisinakin. Väsyneenä ja kaikkeen kyllästyneenä. Viimeisissä langoissa epätoivoisesti ennen eroa roikkuessani. Yksinhuoltavana kahden riekkuvan ja rähisevän jästipääjunoirin äärirajoille pingottuneena äitinä. Muuten vain vitutuksen korkean veisun soitellessa sieluani, ja jos vain joku on ollut sopivasti taajudella tai edes ääniaaltojen ulottuvilla.
Muistan ne kummastuneet katseet ja oman vastatunteen: painukaa vittuun saatanan tuijottajat.
On kuin ei mahtuisi omaan mieleen kuin se kirveen kanssa heiluva kantasuomalainen, jolle jokea pitkin alavirtaan uiskentelevat lastut riittävät syyksi massamurhaan tai ainakin sillä uhkailuun.
Tai sitten oma napa on niin jumalattoman venähtänyt, että elämän sisällöksi riittää siellä uiskenteleminen eikä reunan yli tule enää edes mieleen yrittää kurkistella. Miksi pitäisi, kun omassa on kaikki mitä tarvitsee. Ja joka jumalauta yrittää sieltä ihravuorien yli jotain muuta huudella, on ihan taatusti väärässä! Ei ymmärrä yhtään mitään tästä meikäläisen aitosuomalaisesta todellisuudesta.
Hätähuutoja, vaikka vihankarjunnalta kuulostavatkin. Ja hoitajat ovat kaukana, varmaan lapsuudessa asti. Siis ainakin ne, joiden olisi pitänyt osata olla hoitajia.
Miten tätä näkeekään niin hirveän paljon juuri kesälomalla, kun kaiken pitäisi olla hyvin! Pehmeä, lämmin ja rento olla. Kiva kutitella toisen nenää heinänkorrella, jossa killuu lupauksia täynnä olevia punaposkisia ahomansikoita. Olla vaan.
Onko se sitä, että jossain syvällä jotain on kuitenkin pielessä? Jotain, mihin olisi pitänyt tarttua jo kauan sitten? Tai että me toisillemme kaikkein lähimmät - muka - olemmekin toisistamme ihan liian kaukana? Enkä puhu nyt vain ihosta vaan ennen kaikkea mielestä. Ajatuksista ja sanoista. Ja puuttuu uskallus, kyky ja taito nähdä sinne itsen sisälle niin syvälle, että osaisi tulla myös pois ja katsoa toista silmiin.
Käytiin nuoriso-osaston kanssa vesikesäretkellä lähisaaressa. Laivan porttia aukoi ja sulki nuori kundi, heitteli köysiä ja hoiteli laskusiltaa. Lähdettiin laiturille, lapsi meni edellä, ja kuulin vain kansipojan vastaavan hymyillen "ole hyvä". Parin askeleen päässä tuo perusärisevä varhaisteinini alkaa selittää: "Mä sanoin sille kiitos, kun se tekee täällä tota työtä ja että sen tulis kiva olo."
Tuli kyllä varsin kiva olo yhdelle aikuisellekin.
Hiippailen hyllyjen väliin ja mutisen partaani kuin fariseus, onneksi en ole yksikään heistä.
Ja olen varmasti joskus ollut. Parisuhteessa paskoina päivinä ja joskus tavallisinakin. Väsyneenä ja kaikkeen kyllästyneenä. Viimeisissä langoissa epätoivoisesti ennen eroa roikkuessani. Yksinhuoltavana kahden riekkuvan ja rähisevän jästipääjunoirin äärirajoille pingottuneena äitinä. Muuten vain vitutuksen korkean veisun soitellessa sieluani, ja jos vain joku on ollut sopivasti taajudella tai edes ääniaaltojen ulottuvilla.
Muistan ne kummastuneet katseet ja oman vastatunteen: painukaa vittuun saatanan tuijottajat.
On kuin ei mahtuisi omaan mieleen kuin se kirveen kanssa heiluva kantasuomalainen, jolle jokea pitkin alavirtaan uiskentelevat lastut riittävät syyksi massamurhaan tai ainakin sillä uhkailuun.
Tai sitten oma napa on niin jumalattoman venähtänyt, että elämän sisällöksi riittää siellä uiskenteleminen eikä reunan yli tule enää edes mieleen yrittää kurkistella. Miksi pitäisi, kun omassa on kaikki mitä tarvitsee. Ja joka jumalauta yrittää sieltä ihravuorien yli jotain muuta huudella, on ihan taatusti väärässä! Ei ymmärrä yhtään mitään tästä meikäläisen aitosuomalaisesta todellisuudesta.
Hätähuutoja, vaikka vihankarjunnalta kuulostavatkin. Ja hoitajat ovat kaukana, varmaan lapsuudessa asti. Siis ainakin ne, joiden olisi pitänyt osata olla hoitajia.
Miten tätä näkeekään niin hirveän paljon juuri kesälomalla, kun kaiken pitäisi olla hyvin! Pehmeä, lämmin ja rento olla. Kiva kutitella toisen nenää heinänkorrella, jossa killuu lupauksia täynnä olevia punaposkisia ahomansikoita. Olla vaan.
Onko se sitä, että jossain syvällä jotain on kuitenkin pielessä? Jotain, mihin olisi pitänyt tarttua jo kauan sitten? Tai että me toisillemme kaikkein lähimmät - muka - olemmekin toisistamme ihan liian kaukana? Enkä puhu nyt vain ihosta vaan ennen kaikkea mielestä. Ajatuksista ja sanoista. Ja puuttuu uskallus, kyky ja taito nähdä sinne itsen sisälle niin syvälle, että osaisi tulla myös pois ja katsoa toista silmiin.
Käytiin nuoriso-osaston kanssa vesikesäretkellä lähisaaressa. Laivan porttia aukoi ja sulki nuori kundi, heitteli köysiä ja hoiteli laskusiltaa. Lähdettiin laiturille, lapsi meni edellä, ja kuulin vain kansipojan vastaavan hymyillen "ole hyvä". Parin askeleen päässä tuo perusärisevä varhaisteinini alkaa selittää: "Mä sanoin sille kiitos, kun se tekee täällä tota työtä ja että sen tulis kiva olo."
Tuli kyllä varsin kiva olo yhdelle aikuisellekin.
sunnuntai 16. kesäkuuta 2013
Onko nyt niin kuin aina, vai mitä voisi olla toisin?
Näin kerran Adrianmeren Italian puolelta. Se oli ohuensininen, kevätvalo veden päällä kuulas, utuinen. Ihmisten rähisevä energia ja hautovan uneliaan helteen tuoma velttous, äänet punoutuivat kirkuvaksi matoksi. Olisin halunnut hypätä lutikanmallisen moottoriveneen kyytiin ja käskeä raitapaitaista kuskia ajamaan suoraan meren yli Kroatiaan. Ihan vain katsomaan, onko siellä samanlaista. Jonain päivänä menen.
Kumpaan suuntaan aallot kulkevat Atlantin ja Biskajanlahden risteyksessä, en tiedä. Ja miltä suola maistuu, kun vesi onkin lämmintä. Jonain päivänä tiedän.
Lisää merta: Uuden-Seelannin rannat. Kerran sotureita, Valasratsastaja ja kaikki Jane Campionit mutta ennen kaikkea Piano. Kaareva horisontti. Eteläsaaren vuoret. Sinä päivän kun on niin paljon rahaa, että pystyn lähtemään toiselle puolelle maapalloa, lähden sinne.
Ja sitten kun koti meren rannalla tulee vastaan, asetun.
Siihen saakka on melottava.
Kumpaan suuntaan aallot kulkevat Atlantin ja Biskajanlahden risteyksessä, en tiedä. Ja miltä suola maistuu, kun vesi onkin lämmintä. Jonain päivänä tiedän.
Lisää merta: Uuden-Seelannin rannat. Kerran sotureita, Valasratsastaja ja kaikki Jane Campionit mutta ennen kaikkea Piano. Kaareva horisontti. Eteläsaaren vuoret. Sinä päivän kun on niin paljon rahaa, että pystyn lähtemään toiselle puolelle maapalloa, lähden sinne.
Ja sitten kun koti meren rannalla tulee vastaan, asetun.
Siihen saakka on melottava.
lauantai 1. kesäkuuta 2013
Nuoruus, niin ikuinen
Ei pilviä, vain haaleneva sinitaivas, ilta kääntymässä yöksi - ja puistosta kuuluu koulunsa lopettaneiden kiljahtelua, huutoja, iloista puheensorinaa. Me vanhat koloihimme jo asettuneet ovet auki parvekkeilla, tuuli tuo ääniä ja jotain niin tuttua, tämä valon määrä ja kaikki se toivo.
Miten kevät vaihtuu kesäksi, yhtäkkiä vapaus hyökkää päälle kuin koski, tempaisee mukaansa ja saa uskomaan kaikkeen mahdolliseen, kaiken. Että minä, että tulevaisuus, että osaan ja pystyn ja miten tähän maailmaan mahtuukaan monta mielenkiintoista ihmistä, joka päivä joku uusi tulee vastaan ja kääntää suuntaa, ottaa hihasta tai tarttuu mukaan, niin valtavaa!
Ja se vapaus. Kun voi kävellä koulun käytävää ovea kohti, ovesta ulos ja pihalle, pihan yli kadulle, kadulla mihin suuntaan haluaa ja mihin asti vain pääsee. Edessä kesäloma, ikuisuuden mittainen.
Voi kun se ei koskaan katoaisi noilta, jotka tuolla nyt kilkattavat! Ja jos vaikka jossain mutkassa katoaisikin, löytyisi uudestaan.
Ja sille otsa rypyssä kevättodistustaan tuijottaneelle pikkumurkulle sellaisia terveisiä, että älä huoli: pääsee sitä puuhun perä edelläkin. Kunhan vain löytää sen oman puunsa!
Miten kevät vaihtuu kesäksi, yhtäkkiä vapaus hyökkää päälle kuin koski, tempaisee mukaansa ja saa uskomaan kaikkeen mahdolliseen, kaiken. Että minä, että tulevaisuus, että osaan ja pystyn ja miten tähän maailmaan mahtuukaan monta mielenkiintoista ihmistä, joka päivä joku uusi tulee vastaan ja kääntää suuntaa, ottaa hihasta tai tarttuu mukaan, niin valtavaa!
Ja se vapaus. Kun voi kävellä koulun käytävää ovea kohti, ovesta ulos ja pihalle, pihan yli kadulle, kadulla mihin suuntaan haluaa ja mihin asti vain pääsee. Edessä kesäloma, ikuisuuden mittainen.
Voi kun se ei koskaan katoaisi noilta, jotka tuolla nyt kilkattavat! Ja jos vaikka jossain mutkassa katoaisikin, löytyisi uudestaan.
Ja sille otsa rypyssä kevättodistustaan tuijottaneelle pikkumurkulle sellaisia terveisiä, että älä huoli: pääsee sitä puuhun perä edelläkin. Kunhan vain löytää sen oman puunsa!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)